"Sinä siis pelkäät?" — kysyi Jakobsson.
"En saata kieltää että peliään."
"Mutta mistä ja minkä ihmeen kautta sait tuon rohkeuden, jota tähän asti olet osoittanut?"
"Niin, mistä sen sainkaan? Selvitäppäs se asia itse, jos kykeneet! — sanoi Pertti Månsson sävyisästi — Minä puolestani en jaksa käsittää sitä ja mitä likemmäksi tulen taloani sitä käsittämättömämmäksi käy asia itsellenikin."
Jakobsson purskahti nauruun.
"Ha! ha! ha! Kylläpä sinä vielä olet sama Pertti Månsson kuin ennenkin ja minä rupean uskomaan, että p——le meni sinuhun muutamaksi hetkeksi, mutta että hän nyt taas luopuu sinusta!" — lausui hän pilkaten.
"Kuinka sen asian lieneekin laita, siitä en huoli päättää; se vaan on varma että jätän kaiken kunnian tästä yrityksestä sinulle. Mutta ole varoillasi, sen neuvon annan sinulle. Tässä kadun kulmassa erkanevat tiemme. Jää hyvästi ja onnea tuumillesi!"
Kuiskaavalla äänellä sanottuansa nämät sanat Jakobsson'ille pujahti Pertti Månsson äkkiä eräälle ahtaalle poikkikadulle, jonka varrella hänen talonsa sijaitsi.
Jakobsson jatkoi yhä matkaansa, astuen tuon omituisen joukon etunenässä. Iloksensa hän sattui huomaamaan, että rähinä ja älinä hänen johtamassansa armeijassa vaikenivat jota lähemmäksi tultiin vankilaa. Mutta pimeän tähden ei hän voinut nähdä, että se myös mieslukunsa suhteen hetki hetkeltä harventui sen kautta, että useat noudattivat Pertti Månsson'in esimerkkiä ja hiipivät matkaansa.
Noin kahdensadan askeleen päässä vankilasta antoi Jakobsson sotilaillensa käskyn pysähtyä. Niitä oli silloin jäljellä ainoastansa viisikymmentä. Näille piti hän matalalla äänellä innokkaan kehoituspuheen ja määräsi sen jälkeen, mitenkä vankilaa valloittaissa oli meneteltävä. Hänen itse tuli muutamien urhokkaimpain kanssa hyökätä esiin vartioita vangitsemaan; muut saivat vankilan piirittämisen toimeksensa. Jokaisen piti tehdä tehtävänsä hiljaisuudessa ja melua nostamatta. Mutta jos vartijoille vastoin luuloa saapuisi väkeä avuksi, niin karkoittakoot piirittäjät heidät urhoollisesti takaisin. Mutta jos auttajain luku oli niin suuri, ett'eivät kyenneet heitä voittamaan, niin pitäisi kunkin heistä, täyttä kurkkua huutaen että valkea oli valloillansa, ruveta juoksemaan ristiin rastiin, siten saadaksensa aikaan sellaista häirinkiä ja sekamelskettä, joidenka vertasta ei oltu kuultu eikä nähty. Vähäisen melskeen synnyttyä oli helppo asia päästä pakoon.