Veitikkamainen hymy kuningattaren huulilla, ojentaessaan kirjettä hänelle, ei jäänyt kapteenilta huomaamatta; ei myöskään se, että kuningatar oli antanut hänelle nimityksen everstiluutnantti. Viimeksi mainittua seikkaa piti hän epähuomiona, vaan sitä vastoin tuo hymysuin hänelle annettu kirje synnytti mitä suurinta uteliaisuutta. Hän riensi kotiin sitä aukaisemaan, ja suuri oli hänen hämmästyksensä, huomatessaan, että se sisälsi — everstiluutnantin valtakirjan.
Eräänä iltana heinäkuun lopulla tapaamme täten hyvinvoivan everstiluutnanttimme Jakobsson'in luona innokkaassa keskustelussa tämän kanssa. Kuunnelkaamme hetkinen tätä keskustelua.
"Te luotatte siis ehdottomasti tuohon Reeta-neitsyyn?" kysyi everstiluutnantti Stålsköld.
"Sen teen", vastasi Jakobsson. "Ennenkuin hän muutti valtiokamariherran luo on hän kuusi vuotta palvellut minua, ja koko tämän pitkän ajan kuluessa ei hän ole kertaakaan antanut aihetta pienimpäänkään epäluuloon".
"Tarkoitatte siis, että täydellisesti voimme luottaa häneen".
"Voimme sen tehdä arvelematta. Minulla on ollut enemmän kuin tarpeeksi monta todistusta hänen uskollisuudestaan ja tosipuheisuudestaan", lausui Jakobsson.
"Mutta merkillistä on asiain näin ollen, että hän on voinut taipua vakoomaan nykyistä isäntäväkeään", huomautti everstiluutnantti Stålsköld.
"Siitä on meidän kiittäminen onnen tähteämme. Hän on sydämestään mieltynyt emäntäänsä, jonka hän on luullut havaitsevansa onnettomaksi ja koska hän on vakuutettu siitä, että meidän toimemme tarkoittavat paroonittaren parasta, niin on hän horjumattoman uskollinen".
"Tämä on hyvä", sanoi everstiluutnantti Stålsköld. "Vaan minkä laatuisia ovat ne havainnot, jotka hän tähän asti on tehnyt?" Hän huokasi samalla ja hänen kasvonsa osoittivat sitä levottomuutta, jolla hän odotti Jakobsson'in vastausta.
"Valtiokamariherra on erittäin synkkämielinen ja kolkko".