"Häneen saattavat herrat luottaa aivan yhtä varmasti kuin minuunkin, sillä vaikk'ei hän ole aatelisverta, on hänellä kuitenkin aatelinen mieli, eikä koskaan ole miehen povessa sykkinyt rehellisempää sydäntä! Minä takaan hänestä", sanoi everstiluutnantti.
Nuoret aatelismiehet kumarsivat vähän porvarille, josta oli annettu niin oivallinen arvostelu, ja sitten erosi kumpikin puolue, niinkuin näytti, kaikin puolin tyytyväisenä.
Everstiluutnantti ja Jakobsson palasivat samaa tietä, jota olivat tulleetkin.
"Olen tyytyväinen, kun sovintoehdoitus tuli heidän puoleltansa. Asia päättyi todella onnellisemmin kuin toivoinkaan", sanoi everstiluutnantti.
"He tekivät niin viisaasti kuin suinkin taisivat, ja minua kummaksuttaa vaan, että heillä oli niin paljon järkeä kuin siinä osoittivat", vastasi Jakobsson.
Puhelu kääntyi sitten valtiollisiin asioihin, ja Jakobsson uskoi everstiluutnantille kaikki puolueensa salaisuudet. Ennenkuin he erosivat, päätettiin, että everstiluutnantti Jakobsson'in kautta pyrkisi jäseneksi "P.C.G. seuraan".
Kun everstiluutnantti oli päässyt kotiin, antoi hänen palvelijansa hänelle kirjeen, joka oli tullut hänen poissa ollessaan. Päällekirjoituksen tunsi hän äitinsä käsi-alaksi ja aukaisi nopeasti tuon mieluisan kirjeen. Kirjeestä tuoksui sydämellisintä äidin-iloa pojan nopeasta ylennyksestä, sekä ylpeyttä siitä luottamuksesta, jota hän nähtävästi nautti korkeimmassa paikassa, ja siitä loistavasta tulevaisuudesta, joka sen johdosta luonnollisesti tulisi hänen osakseen. Lainaamme tästä kirjeestä seuraavat rivit: "Eräs asia tekee minun, Turkulaiset ja ylipäänsä kaikki suomalaiset levottomiksi, nim. se huhu, joka kertoo hyvän, jalon ja rakastetun Kristiina kuningattaren aikovan luopua hallituksesta. Ei saata sanoin lausua, kuinka monta kyyneltä olen tämän asian tähden vuodattanut, ja kaikki tuttavani ovat ottaneet suruuni osaa! Toivomme kuitenkin, ett'ei tässä huhussa ole perää, että Herra Jumala varjelee valtakuntaa semmoisesta onnettomuudesta". j.n.e.
"Äiti parkani ja kaikki maanmieheni, te sanotte Kristiinaa hyväksi, jaloksi ja rakastetuksi kuningattareksenne", mutisi everstiluutnantti luettuaan tämän. "Te otetta liian kaukana pääkaupungista ja hallituksen keskustasta, voidaksenne tuntea häntä ja hänen hallitustaan! Jos tietäisitte, mitä minä tiedän, niin vaikenisivat nyt ylistysvirtenne".
Ja everstiluutnantti vaipui syviin ajatuksiin, muistellen uudestaan mielessään aamupuolista kohtausta linnassa. Kuka oli tuo mustapukuinen mies, jonka hän oli nähnyt ja kuullut puhelevan kuningattaren kanssa? Niistä suosituskirjeistä häntä varten, jotka kuningatar sanoi lähettävänsä jesuiitti-kenraalille, päätti everstiluutnantti, että mies varmaankin oli jesuiitti. Mutta mikä oli hänen nimensä ja virkansa muuten, ja minkä varjossa rikkoi hän sitä lakia, joka kuolemanrangaistuksen uhalla kielsi paavillisia käännyttäjiä näyttäytymästä Ruotsin valtakunnan rajojen sisällä?
Näihin kaikkiin kysymyksiin päätti everstiluutnantti tavalla tahi toisella hankkia tyydyttävän vastauksen.