17 LUKU.
Seuraavana aamuna lähti everstiluutnantti linnaan, aikoen teeskennellyllä sairauden kohtauksella tahi jollakin muulla tekosyyllä puolustaa sitä huolimattomuutta, jota oli osoittanut, kun ei ensinkään kuningattarelle tuonut kreivi Jaakko Kasimirin vastausta. Mutta joll'ei kuningatar siitä leppyisi, oli everstiluutnantti vakaasti päättänyt jättää liiat ponnistukset sikseen, jälleen päästäkseen hänen suosioonsa, jolla ainoastaan niin kauvan oli ollut arvoa hänen silmissään, kuin hän oli saattanut pitää kuningatarta arvossa ihmisenä ja hallitsijana, mutta jonka onnistumisesta ei hän nyt pitänyt väliä. Hän ei ensinkään tehnyt itsekkäitä hovimieslaskuja, ja piti tässä asiassa kokonaan omantuntonsa ääntä ja synnynnäistä vastenmielisyyttään kaikkeen väärään ja petolliseen johtonaan. Jos kuningatar sitä vastaan olisi leppyisä, niin päätti hän vast'edeskin tunnollisesti täyttää, mitä velvollisuus ja kunnia häneltä vaati, eikä puolestaan antaa mitään tahallista riitaantumisen syytä.
Sill'aikaa kuin hän eräässä etuhuoneessa odotteli sopivaa tilaisuutta päästä kuningattaren puheille, lähestyi häntä muuan nuori mies, joka kohteliaasti esittäytyi Portugalin lähetystön jäseneksi. Herransa ministerin puolesta kutsui hän everstiluutnanttia olemaan läsnä kemuissa, joita ministeri samana iltana aikoi pitää. Everstiluutnantti ei näyttänyt ensinkään kummastuvan tästä kutsumuksesta, sillä semmoinen henkilö kun oli, jonka kaikki tiesivät nauttivan kuningattaren luottamusta, oli häntä viimeksi kuluneina kuukausina monta kertaa kutsuttu osalliseksi ylhäisten juhlallisuuksiin, joita vuoden 1651 mittaan oli ylenmäärin, mutta hän oli noudattanut verrattain harvoja näistä kutsumuksista, sentähden ett'ei hänen luonnonterve mielensä hyväksynyt näitä meluisia huvituksia, joissa ylellisyys ja tuhlaavaisuus koettivat voittaa toisiansa. Kuinka olikaan, päätti hän olla portugalilaisen kemuissa. Hän kiitti siis tuota nuorta miestä kutsumuksesta, lisäten noudattavansa sitä.
Kului sitten vielä hyvän aikaa, ennenkuin hän saattoi tavata kuningatarta. Kun hän vihdoinkin pääsi Kristiinan puheille, otti tämä hänen vastaan sangen tyytymättömän näköisenä, vaikka muuan kamaripalvelija edeltäpäin oli mielitellen kertonut everstiluutnantille kuningattaren tänä aamuna olleen mitä parhaalla tuulella.
"On sangen suuresti kummastuttanut minua, everstiluutnantti Stålsköld, että olen huomannut teidät tottelemattomaksi käskyilleni ja huolimattomaksi asiassa, jonka olen antanut toimeksenne! Sitä olisin teistä kaikkein vähimmän luullut!" sanoi hän tiuskealla äänellä, katseltuansa hetken aikaa everstiluutnanttia.
Mutta kuningattaren silmäykset eivät enää suuresti koskeneet everstiluutnanttiin, eikä hänen tyytymättömyytensä saanut häntä hämille, kun ei hän paljon välittänyt Kristiinan suosiosta. Hän kesti sentähden vakavasti tämän tarkastuksen ja vastasi sitten tyynesti: "Kun eilen lähdin Teidän Majesteettinne luota, tapasin sattumalta kreivi Jaakko Kasimirin tässä aivan lähellä linnaa, ja olisin silloin heti saattanut tuoda hänen vastauksensa, joll'en olisi pelännyt tulevani sopimattomalla ajalla, kun luulin Teidän Majesteettinne siihen aikaan syövän päivällistä. Sitten estivät odottamattomat seikat minua myöhemmin päivällä tavoittamasta Teidän Majesteettianne".
Everstiluutnantti ihmetteli, kuinka helposti hän saattoi antaa tämän toden ja valheen sekaisen selityksen, ja hänestä tuntui siltä kuin ei hän koskaan olisi valehdellut niin rauhallisella omallatunnolla. Luultavasti tuli se siitä, että hänen omatuntonsakin havaitsi, kuinka välttämätön hätävalhe tässä kohden oli ja miten olisi pikemmin näyttänyt itsepäisyydeltä kuin totuuden harrastukselta, jos everstiluutnantti suoraan olisi tunnustanut miten asian laita oli.
Kuningatar katseli taas häntä terävästi.
"Ja arvelette varmaan, että odottamattomat seikat päästävät teidät velvollisuudestanne toimittaa kuningattaren käskyt ja tekee tottelemattomuutenne täydelleen suvaittavaksi?" kysyi hän, vaikka paljoa leppeämmällä äänellä. Epäilemättä vaikutti everstiluutnantti Stålsköld'in vakava ryhti, joka oli aivan erilainen kuin muiden hovimiesten, miellyttävästi kuningattareen, ja tuo lempeämpi ääni tuli varmaankin siitä mieltymyksestä, jota hän, imartelun ja itsekkäisyyden ympäröimänäkin, tunsi melkein ainoan semmoisen seuralaisensa parissa, joka olematta kuitenkaan siveyden saarnaaja, ei koskaan alentunut halpamielisesti imartelemaan, eikä — ja sepä juuri olikin tavatonta — koskaan osoittanut halua käyttämään hänen suosiotansa omaksi edukseen.
"Tähän Teidän Majesteettinne kysymykseen en uskalla varmaa vastausta antaa, mutta löytyypä todellakin seikkoja, jotka ovat ihmistä mahtavammat", vastasi everstiluutnantti.