Kristiina kuningatar oli ratsastuksessa yhtä taitava kuin rohkeakin ja uskaliaimmankin ratsastajan oli vaikea seurata häntä kiivaassa kulussa. Nytkin antoi hän mennä pyörryttävää vauhtia. Mutta kun he olivat päässeet kappaleen matkaa kaupungista, pysäytti hän äkkiä hevosensa, viittasi everstiluutnanttia luoksensa ja sanoi, kun tämä oli hetken ratsastanut hänen rinnallansa: "Käske perästä tulevan ratsumiehen kiiruhtaa edeltäpäin ilmoittamaan minun tulostani kamaripalvelijalleni Holm'ille, jonka olen jo ennakolta lähettänyt sinne."
Everstiluutnantti ilmoitti tämän käskyn henkikaartilaiselle, joka sitten ratsasti täyttä laukkaa edelle.
Kuningatar itse ajoi hiljaista juoksua ja katseli miettivästi niitä kauniita näkö-aloja, jotka levenivät hänen silmiensä eteen. Everstiluutnantti seurasi niin lähellä jälestä, kuin majesteetin kunnioitus salli, ja silmäili milloin ympärillä olevaa luontoa, milloin kuningatarta, joka ei koskaan ollut näyttänyt hänestä niin kauniilta eikä arvokkaalta, kuin nyt, yksinkertaisessa mustassa puvussa ikäänkuin liehuessaan lumivalkean ratsun selässä. Surullisia ajatuksia tuli hänen mieleensä, ja hän ajatteli murhemielin, miks'ei Herramme ollut suonut hänelle rakkautta siihen maahan, joka hänen kehtonsa oli ollut, eikä siihen kansaan, jota hän oli syntynyt hallitsemaan ja onnelliseksi tekemään. Ja miten kaunis tuo maa kuitenkin oli, ja tuskinpa sen kansan vertaista löytyi toista! Saattoikohan suloisempaa, kadehdittavampaa ja toivottavampaa onnea sattua kenellekään kuolevaiselle, kuin se mikä hänen osakseen oli tullut? Miksikä ei hän sitten tyytynyt siihen? Miks'ei hän tuntenut itseään onnelliseksi, vaikka saattoi, jos vaan itse tahtoi, olla onnellisin kaikista ihmisistä? Everstiluutnantti silmäili kysyvästi kuningattaren kasvoja, mutta ei voinut niistä saada vastausta, kun ei kyennyt selittämään niiden piirteissä piilevää salaisuutta.
Tie nousi nyt kummulle, jonka huipulla kuningatar pysähtyi, ehkä sen suloisen maisemakuvan valtaamana, joka täältä levisi hänen eteensä. Näkö-ala tältä kummulta oli hyvin lavea. Lähinnä tietä ja pitkin kummun rinnettä oli tiheää kaikenlaisia pienempiä lehtipuita kasvavaa viidakkoa, jonka takana alkoi korkeampi puinen metsä. Sitten tuli tasanko niittyineen ja peltoineen, joiden aitojen välillä kohosi maalais-asunnoita, ja kau'impaa näkyi Mälarin rasvatyyni ja välkkyvä pinta, punastuen juuri nousevan auringon ensi suudelmasta.
"Täällä pohjan perilläkin on auringon-nousu sangen kaunis! Kuinka ihanalta näyttäneekään se etelässä, Itaaliassa!"
Kuningatar oli tätä sanoessaan kääntynyt everstiluutnanttiin, jonkatähden tämä katsoi sopivaksi vastata: "Teidän Majesteettinne! Olen kuullut paljon matkustaneiden henkilöiden vakuuttavan, ett'ei mikään kauneudessa ja sulossa vedä vertoja pohjolan kesä-aamulle".
"Sellaisia juttuja ovat he levitelleet suosiosta tätä kristillistä Lapinmaatansa (tarkoittaen tällä Ruotsia) kohtaan", sanoi kuningatar. "Kukapa ei uskoisi, että kaikki tuolla kaukana, jossa sitroonit punoittavat ja laakeri viheriöitsee, on kauniimpaa ja suloisempaa kuin se, mikä nousee pohjan lumikinoksista? Oi isäni! Olisinpa ollut sinulle varsin kiitollinen, jos sen sijaan, että valloitit köyhän Saksan, olisit hankkinut tyttärellesi edes kämmenen levyisen kappaleen ihanaa Itaaliaa!"
Kristiina vaikeni ja silmäili jälleen seutua ylt'ympäri, mutta everstiluutnantti rohkeni hänen edellisten sanojensa johdosta muistuttaa: "Teidän Majesteettinne suuri isä olisi kyllä valloittanut Itaalian, jos omatunto olisi kehoittanut häntä menemään sinne, ja jos hänellä siellä olisi ollut uskolaisia puolustettavana, mutta siellä vallitsi silloin niinkuin nytkin pimeys, jota ei Evankeliumin valo ole hajoittanut".
Everstiluutnantti odotti hiukan levottomasti, mitä hänen rohkeutensa vaikuttaisi kuningattaressa, ja mitä siitä hänelle seuraisi. Kristiina katsoikin häntä pitkään, ensin vakavasti, sitten hymyillen, ja vihdoin purskahti hän sydämelliseen nauruun.
"Te olette valtiotaitoa tuntematon haaveksija, everstiluutnantti Stålsköld, kun luulette semmoisesta pikkuseikasta kuin tästä tahi tuosta uskontunnustuksesta ruvettavan suureen ja ankaraan sotaan!" huudahti hän. "Siihen tarvitaan suurempia syitä! Kunnianhimo ja maiden voittamisen toivo ovat syitä, jotka tekevät ruhtinaasta sankarin".