ROLF JUTE. Oi hetki autuaallinen! — Samoin kuin auringon noustessa kesäiset sumupilvet haihtuvat, niin haihtuvat nyt menneiden vuosien ikävyys sekä tuska, ja sanomaton ilo ja suloisuus täyttävät kaiken rintani! — Nojaudu, armahani, likemmäksi sydäntäni, oikein tunteakses, kuinka kovasti se sykkii! Ah! Ebbani! Nyt olet minun, minun ijankaikkisesti! Ei muu kuni kuolo voi meitä tästälähin eroittaa!
EBBA. Mutta, Rolf! miksi olet viipynyt, — viipynyt seitsemän vuotta? Kuule — seitsemän pitkää vuotta!
ROLF JUTE. Oi kultaseni! Enkö olisi sun luokses rientänyt, kiiruhtanut, jos mahdollista olisi ollut? Mutta tyly esivalta lähetti murehtivan ylkäs Indian kaukaisille maille ja siltä matkalta palasi hän takaisin vasta muutama kuukausi sitte. Mikä murheen aika! Sydämmeni oli musertua levottomuudesta, kun ajattelin: lieneekö morsian kaukana purjehtivalle, matkustavalle ritarillensa uskollinen?
EBBA. Eikö ritari tuntenut morsiamensa uskollista mieltä? Voisinko minä olla uskoton?
ROLF JUTE. (Suudellen Ebbaa.) Rakas kultaseni! Levottomuus on rakkauden sisar ja aika vihaa sekä rakkautta että uskollisuutta!
EBBA. Mutta kuitenkin on aika ollut ystävällinen sinua kohtaan. Minusta nähden olet aivan samanmuotoinen, kuin olit viimein erotessamme.
ROLF JUTE. Uskollisen lempesi silmät peittävät ajan matkaansaattamat muutokset. Oi rakas Ebbani! Myrskyistä ehdin mä vihdoin rauhansatamaan!
(Hän syleilee Ebbaa. Josuan ääni vasemmalla: "Neiti Ebba!
Neiti Ebba!")
EBBA. Minua kaivataan ja Josua käy minua jo etsimässä. (Huutaa vasemmalle.) Ole huoletta, Josua! Minä tulen kohta! (Rolf Jutelle.) Tule nyt kanssani, armahani! Isäni odottaa…
ROLF JUTE. En tällä kertaa taida tulla, vaikka kovasti on ikävä sinusta näin kohta erota!