Retunen (Istuu näyttämön etuosassa paikaten vanhaa kenkärajaa. Itsekseen). Kyllä tämä elämä ei ole puolen palaneen puupennin arvoinen, ei tottamaariansa olekaan. Toista tuntia jo istun tässä tuhlaten järkeä ja pikilankaa moiseen rajaan ja jano on että kurkkuani karvastelee. (Ääneen.) Kaisa! — Kuulepas Kaisa!
Kaisa (Ompelee näyttämön perällä). Mikä taasen hätänä?
Retunen. Niin, arvelen vaan tässä että kyllä minun täytyy lähteä viemään tätä sinun kenkääsi suutarin luokse korjauksille.
Kaisa. Mitä, vieläkö se kenkä nyt on korjaamatta ja puolen päivää jo olet sen kanssa tuhertanut?
Retunen. Korjaamatta on, ja siksipä minun täytyy lähteäkin tästä sen kanssa korjauksille.
Kaisa. Sinä et mene minnekään, pysyt kauniisti kotona. Suutarille mukamas menisit — juuri kun ei tuota tietäisi että taasen kapakkaan tekee mielesi.
Retunen. No, en hitto vieköön minä rupea tässä kenkäraja kourassa päiväkausia nuokkumaan, kuin suntio sunnuntaisin kirkossa. (Viskaa kengän lattialle.) Tuosta saat, sanoi pappi kun pirua iski ja nyt lähden kaupungille.
Kaisa. Kapakkaan, tarkotit kai sanoa.
Retunen. Niin, vaikkapa sitten kapakkaankin. Ja sinä Kaisu, kullannuppuni, annat kaiketi minulle muutaman kymmenpennisen, että saan ryypyn kohmelooni. (Koputtaa ohimoitaan sormellaan.) Täällä on niin riivatusti kupariseppiä.
Kaisa. Kuulepas Pekka.