Siten heidän onnistui rauhoittaa Kakolan väki. Johtajalle he sanoivat: "Me vastaamme järjestyksestä Kakolassa, jos te myönnätte meille täyden toimintavapauden. Meidän täytyy saada tilaisuutta mennä kaupunkiin neuvotellaksemme työläis- ja sotilasneuvoston kanssa. Me annamme kunniasanamme että palaamme." Säikähtynyt johtaja suostui kaikkeen. Virkamiehet toivat päällystakkinsa ja viittansa, jotka miehet pukivat vanginvaatteidensa peitoksi ja lähtivät.
He palasivat. Myöhemmin päivällä johtaja halusi puhua vangeille, jotka koottiin kirkkoon. Hän puhui heille kauniisti, kehoittaen heitä pysymään rauhallisina odottaessaan armahdusta ja Kakolassa vallitsi mallikelpoinen järjestys vallankumouspäivien aikana Turussa.
Mutta vangit saivat odottaa kauan ja heidän mielensä alkoivat kuohua. Johtajan asema kävi erittäin vaikeaksi; hän päätti ottaa virkavapautta. Maisteri E. M. otti tehtäväkseen toimia virkavapauden aikana Kakolan johtajana. Se suretti syvästi Mathilda Wredeä, joka oli odottanut nuorelta apulaiseltaan, että tämä uhraisi koko elämänsä ollakseen vankien ystävä ja heidän hengellinen vapauttajansa, mutta nyt oli virkavalallaan sitoutunut vankilanjohtajan ankaraan tehtävään.
Levottomuus Kakolan vankien keskuudessa kävi yhä suuremmaksi ja kerta toisensa jälkeen käännyttiin Mathilda Wreden puoleen Helsingissä ja pyydettiin häntä tekemään voitavansa kiiruhtaakseen armahduksen toimeenpanoa. Hän jätti yhdessä erään niitten miesten kanssa, jotka olivat vallankumouksen aikana ylläpitäneet Kakolassa järjestystä, asiasta prokuraattorille kirjelmän. Sitäpaitsi hän huomautti prokuraattorille, senaattoreille y.m. että armahdus oli luvattu vangeille.
Pian sen jälkeen kävi hänen luonaan muutamia kakolalaisia ystäviä, valtiollisia rikollisia, jotka oli vapautettu vallankumouksen aikana. He pyysivät häntä aloittamaan uudelleen työnsä vankiloissa. Hän vastasi liikutettuna: "Sydämeni on yhä edelleen yhtä lämmin vangeille kuin ennenkin, mutta olen vanha ja sairas ja vain kaikkien noiden paikkojen näkeminenkin järkyttäisi minua niin, että pelkään, etteivät voimani riittäisi siihen." Eräs vieraista vastasi: "On kyllä totta, että saattaisi käydä huonosti, mutta voisipa käydä niinkin, että neiti nuortuisi uudelleen."
Muutamia päiviä myöhemmin saapui postissa Kakolan vankien adressi, jossa oli 725 omakätistä allekirjoitusta. Kannen käsinmaalatulla sisäsivulla oli: "Rientäkää! Allekirjoittaneet odottavat Kakolassa innolla ja kaivaten."
Eräänä päivänä uusi vankeinhoidon päällikkö tuli Mathildan suureksi iloksi hänen luokseen sanoen: "Ollessani Kakolassa kävi kymmenhenkinen vankilähetystö luonani. Heidän esittämistään toivomuksista oli ensimmäinen se, että neiti Wrede rupeaisi jälleen käymään vankiloissa, ja minä yhdyn heidän pyyntöönsä."
Mathilda Wreden oli vaikea kieltää mitään, mitä vangit toivoivat. Hän pyysi senvuoksi vankeinhoidon päällikköä ilmoittamaan kaikille maan vankilanjohtajille, että hänen käyntinsä vankien luona jatkuisivat kuten aikaisemminkin.
Kohta sen jälkeen Mathilda Wrede matkusti Kakolaan vapautetun kuritushuonevangin kanssa, joka oli hänen kanssaan lähettänyt kirjelmän prokuraattorille.
Turkuun saavuttua he ajoivat Kakolaan, jossa noin 300 vankia otti heidät vastaan laululla vankilan pihalla. "Kiitos, rakkaat, ystävällisestä vastaanotostanne", hän lausui laulun vaiettua, "ja kiitos adressista, joka on syvästi ilahduttanut ja liikuttanut sydäntäni. Tuskinpa kukaan on kulkenut raskasta Kakolan mäkeä — suuren murheen tietä — niin iloisin ja kiitollisin sydämin kuin minä. Niin pitkälle kuin voimani sallivat, minä tahdon kuten ennenkin elää teille ja omaisillenne, maallisen hyvinvointinne ja sielujenne hyväksi!" Koko voimallaan ja tunteensa hehkulla hän puhui heille rohkaisevasti, toivehikkaasti ja reippaasti, kunnes vaikeni mielenliikutuksen ja ponnistuksen uuvuttamana.