Erään toisen kerran hän koetti kaikin tavoin osoittaa myötätuntoaan ja ihailuaan. "Älkää sanoko niin", Mathilda keskeytti, "ettekö ymmärrä, että voitte vahingoittaa minua antaessanne niin paljon tunnustusta." — "Ei", mies vastasi, "siihen Te olette liian suuri. Ruhtinatar te olette kansan joukossa, eikä sellaisia synny maailmaan kuin kerran tuhannessa vuodessa. En ole milloinkaan tietoisesti valehdellut ja tarkoitan aina sitä, mitä sanon." — "Sen kyllä tiedän", Mathilda virkkoi, "mutta te olette tehnyt niin loppumattoman monta ja suurta erehdystä niin monella eri taholla. Ja tämäkin on yksi sellainen."
Ovelle soitettiin ja eräs hänen ystäviään, jota hän ei ollut nähnyt sitten kesän, tuli sisään.
"Onko neiti lukenut ilmoituksen?" kysyi tulija heti. — "Minkä ilmoituksen?" — "Ollessani täällä viime kesänä juuri kun Sörnäisten vankien lahja tuli minä näin, kuinka liikutettu ja iloinen neiti oli siitä. Ja sitten neiti sanoi: 'Kuinka voinkaan kiittää heitä? Nyt minun on juuri matkustettava maalle enkä edes ennätä mennä heidän luokseen.' Aha, minä ajattelin, nyt minäkin voin kerran auttaa neitiä ja tuottaa hänelle iloa. Menin sanomalehden konttoriin ja jätin sinne näin suuren ilmoituksen — hän näytti sormillaan — se maksoi kolme markkaa ja kuului:
"'Saan täten lausua lämpimän kiitokseni Sörnäisten kuritushuoneen vangeille heidän suuresta lahjastaan, hopeaisesta kahvikannusta, kermakannusta ja sokeriastiasta. Kunnioittaen Mathilda Wrede'."
Mathilda oli epätoivoissaan ja liikutettu samalla kertaa. "Rakas ystävä", sanoi hän, "oletteko todellakin tehnyt sen minun tähteni? Ajatelkaas, kuinka paljon teillä on ollut kuluja tähteni! Sallikaa minun edes maksaa ilmoitus." — "Ei," mies vastasi, "minä en ota neidiltä rahaa", ja hän suorastaan säteili tyytyväisyydestä.
"Minä ymmärrän niin hyvin rakkautenne ja hyvän tahtonne", Mathilda jatkoi, "mutta jos tekisitte jollekin muulle samoin, eivät he ymmärtäisi teitä, vaan pitäisivät sitä nimen väärentämisenä, ja te joutuisitte ikävyyksiin. Ja ajatelkaapas, jos olisinkin tahtonut kirjoittaa toisella tavalla." — "Ei", mies tuumi, "näin oli oikein hyvä, juuri siten on tapana kirjoittaa."
Yöllä Mathilda heräsi ahdistavaan tunteeseen: "Mitä on tapahtunut? Miksi tuntuu niin vastenmieliseltä?" hän kyseli itseltään. Sitten hän muisti kiitosilmoituksen. Mutta samassa hän ajatteli miehen suurta iloa ja puhkesi äänekkääseen nauruun.
"Mitä rakkaus on maailmassani rakentanut, sitä en revi alas." Nuo sanat juolahtivat hänen mieleensä ja hän nukahti sitten kaikessa rauhassa.
"Punaisena" aikana.
Oli syksy 1917, jolloin maamme yli kulkeva "punainen" laine alkoi lakoilla.