Sovittuun aikaan ilmestyi vain kaksi miestä. He pitivät Mathildaa kyllin hyvänä valaistakseen häntä anarkismin opilla ja selittivät hänelle mielipiteensä.
Sitten hänkin pyysi käytettäväkseen muutamia minuutteja antaakseen vastauksensa. "Anarkistit", hän alkoi, "kääntäkää tuolinne! Nyt me kaikki katselemme taulua, joka on tuolla kirjoituspöydän yläpuolella. Siellä istuu Jeesus, jumalihminen, yksinään yössä katsellen Jerusalemia alhaalla laaksossa. Hänen suuri lämmin sydämensä 'säälii kaupunkia', ja hänen kaikkikäsittävä ajatuksensa askartelee pelastussuunnitelman kanssa. Hän oli sosialisti ja minä koetan seurata hänen oppiaan. Hänestä sanotaan: 'Hän kulki ympäri tehden hyvää ja auttaen kaikkia.' Hänen elämänsä oli antamista, vain antamista. Siitä, mitä te olette sanoneet, tuntuu minusta kuin suuri osa opistanne olisi ottamista — ja taas ottamista. Ero on suuri. Jeesus on ollut kauan mestarini ja jää siksi ja minä odotan, että tekin tulette minun puolelleni."
Toinen miehistä virkkoi heidän mennessään: "Minä tulen huomenna takaisin, mutta silloin tulen yksin."
Mathilda Wrede sai kerran eräältä omituiselta ja hyvin mielenkiintoiselta mieheltä, joka myös sanoi itseään "anarkistiksi", seuraavansisältöisen kirjeen:
"Minä en ole istunut Kakolassa, ihmeellistä kyllä, kun minulla kerran on sellainen luonto kuin on, mutta rakkauteni Teihin ei silti ole pienempi. Niin, uskallanpa väittää, että se on todellakin puhdas ja sekoittumaton. Ja minä tunnen itseni sanomattoman onnelliseksi saadessani kutsua Teitä ystäväkseni. — Sanoin sekoittumaton. Kenties kun oikein ajattelen, rakkauteen joskus sekoittuu ylpeyttä, pöyhkeyttä ja itserakkautta, mutta myös nöyryyttä. No, se on joka tapauksessa rehellistä. Te tunnette vankiloissa viruvat ystävänne — arvioikaa minut heidän arvoisekseen!
"Yksi elämänohjeitani on: Ole ylpeä ylhäisiä kohtaan ja nöyrä alhaisia kohtaan, mutta usein sattuu, että vajoaa niin syvälle, että tuntee olevansa kaikkein alhaisin ja silloin muuttuu kapinalliseksi — niin minä tulen ylpeäksi kaikkia ihmisiä kohtaan. Jeesuksesta tulee Mooses, evankeliumista laki, ja kun minun pitäisi katsoa pikku-ihmisiin ylhäältä taivaasta päin, niin huomaankin tarkastelevani heitä alhaalta helvetistä käsin. Vanhan taivaan minä olen repinyt alas enkä ole kyllin voimakas luomaan uutta. Tunnen itseni niin laiskaksi ja hidas kieleni väsyy ja tulee kipeäksi toistaessaan alituiseen kaikenlaisia monimutkaisia arvonimiä. Haluan kyllä antaa keisarille mikä keisarin on ja Jumalalle mikä Jumalan on sekä narrille, mitä hän toivoo, mutta kun näen viimeksimainitun ryöstävän hyväntekeväisyyden nimessä köyhältä, niin raivostun. Ja sellaisessa tapauksessa minun on hyvin vaikea erottaa oikeutta ja kostonhalua. — — —
"Tunnen melkein kaikki Suomen hienoimmat ihmiset ja suunnattoman paljon sen hurjinta pohjasakkaa, mutta tunnen vain yhden hienon ihmisen, joka ei ole kömpelö, en tahdo sanoa, kuka hän on — ja minä olen vihainen itselleni ja kaikille ihmisille, kun meidän täytyy aina luottaa häneen.
"'Jos niin tarvitaan, niin annan henkeni puolestanne.' Eräässä Helsingissä pidetyssä kokouksessa oli ollut muitten muassa mies, jolla oli mitä merkillisimmät mielipiteet, jotka hän rohkeasti esitti ja puolsikin niitä. 'Millainen usko teillä on?' kysyi kokouksen johtaja, ja mies vastasi: 'Minulla on Mathilda Wreden usko.' — 'Selittäkää tarkemmin, mitä tarkoitatte?' — 'Mathilda Wreden mielestä pitää olla ystävällinen ja avulias kaikkia ihmisiä kohtaan eikä vain rikkaita, ja se on minunkin mielipiteeni'."
Mathilda Wrede sai pari päivää myöhemmin kuulla tuntemattomasta uskonveljestään, ja seuraavana päivänä pyydettiin hänet Mathildan luokse.
Mies alkoi käydä siellä silloin tällöin ja hänen ihailunsa ja rakkautensa kasvoivat kerta kerralta. Kerran hän kysyi: "Vieraileeko neiti nykyisin herrasperheissä?" Ja Mathildan vastattua, että hänellä oli ollut siihen hyvin vähän aikaa, mies jatkoi: "Se on vahinko, sillä he eivät ymmärrä mitään, neidin pitäisi neuvoa heitä!"