Ovikello soi taasen ja vanha K., jonka hän oli nähnyt viimeksi maatessaan sairaana kirurgisella laitoksella, astui sisään. "Helsinki on nykyään helvetti. Minua peloittaa täällä", mies virkkoi. — Hän oli tullut kaupunkiin aamulla toimittamaan asioita.
K. oli tehnyt monta suurta rikosta pitkän elämänsä aikana. Viimeisen uhrinsa hän oli surmannut iskemällä häneen monta kirveenlyöntiä, ja kaikki ihmiset ja hän itsekin olivat tuominneet teon mustimmaksi synniksi. Nyt tehtiin samoin ja vielä pahemminkin, mutta sanottiin, että se oli oikein ja hyvin tehty. Sellaista vanha K. ei voinut ymmärtää ja siksi hän oli peloissaan.
Hän oli turhaan etsinyt itselleen yösijaa ja nyt hän oli tullut pyytääkseen Mathildaa hankkimaan hänelle katon pään päälle. Mathilda soitti ilman tulosta toisesta yömajasta toiseen. K:n pitää kai saada nukkua tämä yö täällä eteisessä, arveli hän vihdoin. En tiedä muuta neuvoa. Mies oli hyvin tyytyväinen ehdotukseen.
He sanoivat toisilleen hyvää yötä. Mathilda meni omaan huoneeseensa ja lukitsi oven, mutta nukkua hän ei voinut. K. makasi eteisessä ja yski ja tupakoi. Lopulta Mathilda nousi, koputti oveen ja sanoi: "K. ei saa polttaa täällä!"
Heti saatuaan aamukahvin K. sanoi hyvästi ja meni.
* * * * *
Eräs punakaartilainen seisoi Sohlbergin työpajan edustalla vahtimassa Mathildan mennessä siitä ohi. Tämä kuuli silloin ystävällisen, surullisen äänen huutavan: "Neiti Wrede, neiti Wrede!" Mathilda kääntyi ja näki vahtisotilaan rientävän häntä kohti. "Minä en saa poistua paikaltani", sanoi mies, "mutta muistatteko, mitä sanoitte minulle Jumalasta ja sielustani kaksikymmentäyksi vuotta sitten Kakolassa?" — "En, en jaksa muistaa sitä", Mathilda vastasi. — "Minä en unohda sitä milloinkaan." — "Ja nyt olette kuitenkin täällä!" — "Minun täytyy", puhkesi mies sanomaan surusta ja tyydyttämättömistä toiveista väräjävällä äänellä.
Selittämättä enempää hän palasi takaisin vartiopaikalleen ja Mathilda jatkoi kulkuaan.
Silloin hän tapasi erään entisen koulutoverinsa. Tämä puristeli intohimoisesti nyrkkejään ja sanoi säkenöivin silmin: "Mathilda Wrede! Mitä sanot sinä nyt heistä?" — "Kenestä?" — "Sosialisteista." — "Mitä sanoin ennen?" — "Sinä rakastit heitä." — "Teen sitä yhä edelleen." — "Ja minä vihaan heitä." — — "Minä surkuttelen sinua, vanha koulutoveri parka, joka taivallat ympäri kuin elävä viha." Ja niin he erosivat.
Erään raitiotievaihteen luona hän näki vanhan tuttavan, yhden sosialistien johtajista. Tämä tuli ystävällisesti hänen luokseen kysyen: "Kuinka voitte?" — "Huonosti", Mathilda vastasi, "suru siitä, mitä nyt tapahtuu tässä maassa, on repinyt sydäntäni." — "Sen voin kyllä ymmärtää", vastasi toinen. Mathilda puheli hetken vakavasti miehen kuunnellessa kärsivällisesti ja tarkkaavasti. Hän lopetti sanomalla: "Kiitos, että laskitte yhden vaunun ohitse kuunnellaksenne minua!" — "Teitä kuuntelen tietysti aina. Me tiedämme kaikki, että neiti on uskonsa varassa kaikkien puolueiden yläpuolella."