Uuden ajatuksen valtaamana mies jatkoi: "Tahtooko neiti sanoa minulle, kuinka olette sukua Wredelle, joka istuu parhaillaan Katajanokan vankilassa?" — "Minun isäni ja hänen isänsä olivat serkuksia." — "Muutamana päivänä tuli eräs hieno nainen, joka sanoi olevansa hänen vaimonsa, ja tahtoi tavata miestään. Minä vastasin sen olevan mahdotonta, koska ei ollut vierailuaika. Samassa ajattelin teitä ja kysyin, oliko hän sukua Mathildalle. Rouvan myöntäessä minä lisäsin: 'Silloin minun täytyy kertoa teille, että minäkin olen ollut vanki ja neiti Wrede on ollut minulle hyvä. Hänen siunatun nimensä tähden saatte mennä selliin.'"
Mathilda Wrede kuuli myöhemmin, että oli todellakin käynyt niin kuin mies oli kertonut.
Kun raitiovaunu, jolla miehen piti jatkaa matkaa, lähestyi, sanoi hän: "Meillä vangeilla oli aina tapana muistaa teidän nimipäivänne ja viime viikolla olin aikonut kirjoittaa teille onnittelun, mutta sitten minun pitikin matkustaa Kotkaan tärkeille asioille."
"Onnittelu minun nimipäiväkseni juuri kun teillä oli selvitettävänä niin monta 'punaista' juttua. Ihmeellistä, että voitte samalla kertaa olla niin ystävällinen minua ja niin vihamielinen muita kohtaan." — "Teidän raamattunnehan opettaa, että mitä ihminen kylvää, sitä hän saa niittääkin", vastasi mies.
Rauhan miehellä on tulevaisuus.
Oli kevät v. 1918. Saksalaiset olivat tulleet Suomeen. Punaisten valta oli kukistettu ja "valkoinen" voitonriemu kaikui kautta maan. Mutta Mathilda Wrede ei voinut iloita, sillä hän kuuli voitonriemussa vihlovan väärän soinnun — vihan — koston — ja päivin ja öin kuului hänen korviinsa Viaporista paljon merkitseviä laukauksia. Tuhansittain ihmisiä vaikersi ja nääntyi vankileireillä ja vankiloissa, tuhannet kodit olivat menettäneet tukensa, tuhannet lapset näkivät nälkää ilman hoitoa ja rakkautta, ja tuskaisten ihmisten povista nousi hädän ja koston huuto taivaalle. Osaisivatkohan ne, joilla nyt oli valta, olla kyllin jaloja käyttääkseen sitä oikein?
Mathilda Wrede rakasti "valkoisia". Valkoisena hän oli syntynyt ja heidän joukossaan hänellä oli kaikki omaisensa ja monet ystävät. Hän rakasti kansaa, josta "punaiset" olivat nousseet. Heidän hyväkseen hän oli työskennellyt koko elämänsä, antanut heille aikansa, rahansa ja voimansa. Hän rakasti molempia kansanluokkia, ei heidän syntejään, heidän vallanhaluaan ja vihamielisiä ajatuksiaan, vaan heissä olevaa iankaikkisuusolentoa, joka kaipaa puhtautta. Hän ymmärsi myös, että jos etsi punaisten vihan juuren, vihan, joka nyt oli leimahtanut niin tuhoisaan liekkiin, niin saa palata vuosisatoja taaksepäin. Mathilda ei voinut pakottautua olemaan mukana loistavissa juhlissa kenraali Mannerheimin tullessa Helsinkiin, vaikka hän oli saanut lipun erittäin hyvälle paikalle. Hän ei voinut ottaa osaa joukkojen iloon, kun toinen osa hänen kansaansa vaikeroi voitettuna ja halveksittuna tahi raivosi vankileirissä ja tyhjissä "punaisissa" kodeissa.
Sen päivän Mathilda istui näiden rivien kirjoittajan luona. Hän puheli Jumalalleen tuskaisin sydämin ja kivistävin päin.
Mathilda Wreden oli tapana noina aikoina usein toistaa raamatun sanoja: "Paavali asui vuokraamassaan talossa ja otti vastaan kaikki, jotka tulivat hänen luokseen." Niin Mathildakin teki. Kaikki, jotka surivat kuolleitaan tahi vangittuja omaisiaan, saattoivat turvallisesti vuodattaa hänelle tuskansa ja epätoivonsa, sillä hänen oma kiusattu sydämensä ymmärsi heitä.
Jo talvella ja myöhemminkin kävi hänen luonaan sivistyneitä ja sivistymättömiä, ruotsalaisia ja suomalaisia, punaisia ja valkoisia loppumattomana virtana. Heidät kaikki hän tahtoi rakkaudellaan yhdistää kansallensa siunaukseksi.