Ruumis vietiin asemalle lähetettäväksi Helsingin leikkaushuoneeseen, jonne kaikki vankiloissa kuolevat lähetetään. Vain vuoden kaikkein kuumimpana aikana vainajat haudataan.
Torstaina huhtikuun 9:ntenä 1885 oli Mathilda Wredellä runsaitten ja ihmeellisten kokemusten päivä.
Aamulla hän kävi linnan vanhusten ja heikkojen työkyvyttömien luona. Kulkiessaan jyrkkiä, pimeitä ja kuluneita portaita hänen jalkansa luiskahti ja hän kaatui. Sääressään tuntemansa kova tuska osoitti hänelle, että sääriluu oli katkennut. Mutta hänen istuessaan kivilattialla kovan pakotuksen kiusaamana täyttyi hänen sielunsa yht'äkkiä selittämättömällä ilolla ja riemuiten kiitti hän Jumalaa, "että kaikki Herran tiet ovat armo ja totuus niille, jotka häntä rakastavat". Silloin juolahti hänen mieleensä kertomus miehestä, jonka Pietari paransi, ja hän toisti itsekseen sanat: "Jeesuksen Kristuksen Natsaretilaisen nimessä minä nyt nousen ja käyn." Ilman inhimillistä apua hän nousi, vei päällysvaatteensa vartijan huoneeseen ja jatkoi sitten kulkuaan ylös portaita, jotka veivät vankien huoneisiin. Jalkaa tosin pakotti kovasti, mutta sisällinen ilo ja tunne Jumalan läheisyydestä auttoivat häntä kestämään tuskan.
Yläkerrassa kokoontuivat vangit hänen ympärilleen ja koettivat kaikin tavoin osoittaa osanottoaan. Hänen puhuessaan sai eräs heidän joukossaan oleva kaatuvatautinen vaikean kohtauksen. "Sitä oli todella kauheaa katsella", kirjoittaa hän siitä. "Jumala oli kuitenkin lähelläni ja vahvisti sekä sieluani että ruumistani." Paakarin tulo keskeytti hänet vielä kerran. Hän kävi oikein levottomaksi: mitähän jos lääkäri huomaisi, että hän oli loukannut jalkansa ja pakottaisi hänet matkustamaan heti kotiin! Mutta lääkäri ei huomannut mitään. Pian senjälkeen hän sanoi jäähyväiset ystävilleen ja kulki hyvin vaivalloisesti monet ja jyrkät portaat linnanportille, jossa hevonen odotti.
Mitä hän nyt tekisi? Menisikö Kakolaan vaiko kotiin? Nyt kun hän istui rattailla ja hänellä oli aikaa ajatella itseään, pakotti jalkaa sietämättömästi. Hän oli luvannut keskustella seitsemän Kakolan vangin kanssa sinä päivänä; rikkoisiko hän lupauksensa heille? Hän rukoili Jumalan johtoa ja silloin hänelle selvisi, että hänen oli mentävä Kakolaan. "Ihmisparat", ajatteli hän, "ovat henkisesti sairaita ja minulla on vain kipeä jalka. Minä tahdon ja minun täytyy mennä heidän luokseen! Jumala tietää, etten tee sitä uhkamielin, ja hän on kyllä auttava minua kestämään tuskan kärsivällisesti." Sanottu ja tehty. Hän meni Kakolaan ja kulki taas ilman apua päiväsellikäytävään, jossa oli eräs käyttämätön selli pantu kuntoon häntä varten. Taas tapasi hän lääkärin, joka oli myös lähtenyt linnasta suoraan Kakolaan, mutta tämä ei nytkään huomannut neiti Wreden olevan sairaan.
Kun hän oli lopettanut lupaamansa keskustelut seitsemän vangin kanssa, astui selliin nuori mies. "Hyvää päivää, neiti!" sanoi hän. "Minun nimeni on P. Kaikki sanovat, että te olette kovin viisas, vaikka olette vielä vain lapsi, ja että voitte vastata kaikkiin kysymyksiin. Sentähden minäkin olen tullut tänne, sillä minun täytyy saada tietää eräs asia, mutta muistakaa että minä haluan saada oikein hyvän ja viisaan vastauksen." Puhuessaan hän teki liikkeitä käsillään, siristeli silmiään ja hänen kasvojensa ilmeet olivat yhtä lystikkäät kuin hänen sanansakin. Mathilda ei voinut millään pysyä vakavana. Kun mies näki hänen nauravan, näytti hän käyvän hyvin tyytyväiseksi, niiasi syvään ja pyysi: "Rakas neiti kulta, vastatkaa nyt minulle oikein hyvin!" Silloin Mathilda ymmärsi, että hänen edessään oli mielipuoli.
Kovan säryn uuvuttamana ja heikentämänä Mathilda ei mitenkään olisi tahtonut olla yksinään mielipuolen kanssa.
Hän kääntyi kuitenkin hänen puoleensa ja sanoi ystävällisesti: "Sanokaapa nyt minulle, rakas P. mitä te haluatte tietää, niin minä vastaan siihen niin hyvin kuin voin." Silloin mies katseli arasti ympärilleen ja kysyi kuiskaten: "Voiko perkele näyttäytyä Jumalan näyissä?" — "Olkaa hyvä ja kertokaa mitä 'Jumalan näyt' ovat! Ovatko ne kenties unia?" kysyi Mathilda. "Ei", kuului vastaus, "mutta minäpä kerron koko asian. Sen jälkeen kuin te tulitte tänne Kakolaan, ovat kaikki täällä ja minä myös alkaneet lukea enemmän Jumalan sanaa kuin ennen. Mutta joka kerran kun avaan kirjan lukeakseni, en näekään ollenkaan kirjaimia, vaan ainoastaan pieniä mustia piruja, jotka hyppelevät silmieni edessä. Jumalako lähettää nuo hirveät näyt minulle, vai mistä ne tulevat? Rakas, kultainen, viisas neiti, jos tiedätte, niin sanokaa, mutta puhukaa oikein selvästi, sillä minä raukka olen niin hirveän tyhmä, niin sanovat muut vangit usein."
Täynnä osanottoa Mathilda koetti syventyä kokonaan hänen ajatusjuoksuunsa ja vastasi hänelle niin yksinkertaisesti ja helppotajuisesti kuin mahdollista: "Älkää luulko, rakas L. että tuollaiset näyt tulevat Jumalalta. Uskon aivan varmasti, että L:n vanha isäntä, perkele, lähettää ne. L:han on tähän saakka palvellut häntä, vai kuinka?" — "Kyllä, neiti, niin olen tehnyt ja luulenpa olleeni oikein herrani mielipalvelija." Ja mielettömästi nauraen hän hyppeli permannolla. Mutta Mathilda jatkoi: "Nyt L:n vanha isäntä ankarasti pelkää kadottavansa yhden palvelijoistaan ja ehkenpä hän ajattelee näin: Jos L. saa häiritsemättä lukea Jumalan rakkaudesta ja siitä, kuinka on hyvä olla Jeesuksen opetuslapsi, niin hän varmaan eroaa palveluksestani ja rupeaa seuraamaan Jeesusta. Siksi hän muuttaa kirjaimet pahoiksi hengiksi pelästyttääkseen L:a lukemasta kirjaa, joka kertoo Jumalasta ja Jeesuksesta."
Sitten kertoi Mathilda hänelle Vapahtajan rakkaudesta, kuinka Jeesus oli jo kauan ikävöinyt saada pelastaa hänet kaikista ansoista ja tehdä hänet onnelliseksi ajaksi ja iankaikkisuudeksi. Edelleen hän kuvaili iloista elämää, joka syntyy, kun on antautunut Jumalalle, ja kuinka raskaalta synnin orjasta olemassaolo tuntuu. "Niin", sanoi L., "sen olen kokenut ja palkaksi siitä, että olen palvellut pahaa, saan nyt istua täällä Kakolassa koko jäljellä olevan elämäni ajan. Mutta minä ymmärrän", huudahti hän äkkiä, ja oli kuin olisi valonsäde tunkeutunut hänen pimentyneeseen järkeensä, "että minä vielä voin vaihtaa isäntää ja sen tahdonkin tehdä. Minä rukoilen Jumalaa karkoittamaan kauheat näyt ja luen uutta testamenttia ja vielä sitten, kun en enää jaksa lukea, pitelen kirjaa kädessäni, tehdäkseni vain kiusaa vanhalle, huonolle isännälleni". Hän tuntui pitkän aikaa jotenkin selvältä, mutta sitten hänen kuvitelmansa alkoivat jälleen. Lopuksi hän sanoi: "Luulen että hitunen neidin suurta viisautta on hypännyt päähäni", ja huutaen: "Jeesuksen luokse, Jeesuksen luokse minä tahdon mennä," hän syöksyi ulos.