Raamatun sanojen avulla Mathilda koetti johtaa häntä Vapahtajan luo ja huomasi suureksi ilokseen, että mies kuunteli halukkaasti ja että sanat tunkivat hänen sydämeensä. He keskustelivat kauan toistensa kanssa. Kun mies lopulta sanoi hyvästi, lausui hän: "Nyt minä menen ja rukoilen Jumalalta, voimia alkamaan uutta elämää. Jospa minulle pian kirkastuisi!
"Hänen mentyään en voinut muuta kuin kiittää Jumalaa tuosta sielusta, sillä minussa oli syntynyt varmuus, että hänestä tulisi elävä kristitty, joka hänestä tulikin ja hän yhä vielä on", kirjoittaa Mathilda samasta miehestä.
Erään toisen kerran tapahtui seuraava kohtaus vastaanottoajalla pastorin huoneessa. Eräs mies, joka näytti harvinaisen epämiellyttävältä ja ilkeältä, astui huoneeseen. Hän oli lyhytkasvuinen ja hyvin hartiakas, kasvot rokonarpiset, suu ulkoneva ja silmät merkillisen levottomat. Mies ei nähtävästikään ollut tullut puhumaan uskonnon asioista.
Pitkän aikaa Mathilda puheli hänelle ystävällisesti saamatta vastausta. "Te olette aika omituinen ihminen", sanoi hän lopulta, "en ymmärrä teitä ollenkaan. Kun en voi tehdä hyväksenne muuta, niin annan teille kuitenkin pienen hyvän kirjan, jonka toivon teidän ajatellen lukevan."
Etsiessään kirjaa koristaan hän huomasi, että mies heitti nopean silmäyksen ensin häneen ja sitten oveen, jonka jälkeen hän läheni Mathildaa hitaasti käsi nyrkissä, otsa rypyssä, huulet tiukasti yhteen puserrettuina ja katse luotuna lattiaan.
Mathilda ei pelännyt, sillä hän ei saattanut uskoa, että kukaan Kakolan asukkaista tahtoisi tehdä hänelle pahaa. Mutta oli kuitenkin aika ilkeätä katsella, kuinka mies läheni lähenemistään, kunnes pysähtyi aivan hänen viereensä ja sanomatta sanaakaan laski nyrkkinsä pöydälle Mathildan eteen. Silloin ojensi Mathilda hänelle kirjan ja pannen kätensä hänen kätensä päälle sanoi: "Eiköhän teidän olisi hyvä saada Jumalan rauha sieluunne? Teidän ei tarvitsisi milloinkaan katua, jos aukaisisitte sydämenne Jeesukselle, Vapahtajalle!"
Mies ei vastannut mitään, tarttui vain hänen käteensä ja puristi sitä kovasti, otti sitten kirjan ja kääntyi äkisti lähteäkseen. Mutta ovelle saavuttuaan hän kuitenkin pysähtyi ja katsoi Mathildaan kyynelsilmin sanoen: "Se olisi kyllä parasta, mutta minä olen niin hirveän paha." Sitten hän riensi ulos, mutta huusi vielä kynnykseltä: "Anteeksi, neiti!"
Tuo mies oli tullut peloittaakseen Mathilda Wredeä. Vangit olivat nimittäin puhelleet hänestä ja ihmetelleet, ettei hän pelännyt heitä, ja joku oli sanonut: "Osaakohan se ihminen ollenkaan peljätä?" Siihen mainittu mies oli vastannut: "Varmasti hän peljästyy, jos minä vain teille näyttääkseni säikäyttäisin häntä vähän." Toiset olivat pyytäneet häntä olemaan tekemättä sitä, mutta hän vastasi: "En minä halua tehdä hänelle pahaa, tahdon vain nähdä, mitä kristitty tekee, kun hän pelkää" — ja hän heitti vaanivan katseen muutamiin uskovaisiin vankeihin, jotka olivat huoneessa.
Eräänä päivänä, kun Mathilda ja joku hänen ystävistään olivat syventyneet pitkään keskusteluun, kuului pihalta tavatonta hälinää. Mathilda riensi ikkunaan ja näki, että "komppaniavangit" oli koottu pihalle. Silloin hän muisti, että vanha sairas elinkautinen vanki oli kuollut linnassa ja että hänet piti haudattaman tuona päivänä. Hän lupasi miehelle jatkaa keskeytynyttä keskustelua hänen kanssaan hetken kuluttua ja heittäen päällysvaatteet nopeasti ylleen riensi pihalle.
Noin kolmesataa vankia seisoi hevosenkengän muotoon järjestettyinä keskelle pihaa kylmien, synkkien vankilanmuurien ympäröiminä. Pastori seisoi kasvot heihin päin käännettyinä ja hänen eteensä oli sijoitettu ruumiskirstu. Vähän kauempana näkyi noin kaksikymmenhenkinen joukko laulajia. Syvästi järkyttävä oli hetki, jolloin elinkautiset vangit virittivät virren kuolleen toverinsa paarien ääressä. Kun laulu oli vaiennut, toimitettiin hautaus ja sen jälkeen vallitsi hetken aikaa juhlallinen hiljaisuus. Vihdoin pastori komensi: "Lakit päähän!" Miehet panivat lakit päähänsä ja marssivat järjestyneissä riveissä takaisin työpajoihin.