Äkkiä heidän keskustellessaan valahti syvän raskasmielisyyden ilme hänen kasvoilleen. "On niin kauhean vaikeaa istua täällä yksin ja ajatella mennyttä elämäänsä, sillä en ole milloinkaan tehnyt muuta kuin pahaa", sanoi hän. "Olen kyllä välistä ollut mukana tuomassa salaa tupakkaa tänne Kakolaan, mutta kun sellainen on ankarasti kiellettyä, on sekin avustus varmaan ollut väärää. Olisi niin paljon helpompaa, jos minulla olisi edes yksi hyvä työ, jota joskus voisin muistella."
Mathilda koetti selittää hänelle, etteivät hyvät työt kelpaa onnemme perustukseksi, vaan että pelastus tarjotaan armosta ja ilmaiseksi jokaiselle, joka tunnustaa syntinsä ja antaa sydämensä Jumalalle. Kun hän puhui, työskenteli hänen ajatuksensa kuitenkin toisella taholla. Hänen täytyi jollakin keinoin hankkia miehelle tilaisuus tehdä joku ihmisystävällinen teko ja siten saada edes "yksi hyvä työ, jota voisi joskus ajatella". Äkkiä juolahti hänelle mieleen tuuma, tosin sitä oli vaikea toteuttaa, mutta mitäpä se teki, kunhan hän vain voisi auttaa lähimmäistään. Hän tiesi, että vangit saivat joka aamu ja ilta pienen tuopillisen kaljaa. Nyt kääntyi hän mieheen päin sanoen: "Rakas ystävä, tahtoisitteko olla hyvä ja antaa minulle vähän juoda! Minä olen niin janoissani."
Mies katsoi Mathildaan ja punastui, mutta ei vastannut eikä antanut hänelle juotavaakaan. Mathilda uudisti pyyntönsä ja silloin sanoi vanki: "Minä tiedän, ettei tuo ole ivaa, vaan leikkiä vain, mutta kyllä me vangit muistamme alennuksemme ilmankin, että meille sitä muistutetaan. Kuinka te, joka olette Vaasan maaherran tytär, tahtoisitte juoda vangin tuopista? Kerran kävi eräs maaherra kahden tyttärensä kanssa Kakolassa. Neidit olivat niin hienoja! He kannattivat koko ajan helmojaan, etteivät vain tahraisi niitä, vaikka täällä oli juuri pesty lattiat ja puhdasta kaikkialla. Me olimme kaikki niin kiukustuneita heihin, sillä paitsi sitä, että he näyttivät pelkäävän, puhuivat he meistä kaikenlaista ranskankielellä ja näyttivät kammoavan meitä pahemmin kuin ruttoa. Eivät ne neidit olisi juoneet meidän kaljaamme, ettekä tekään sitä halua."
Mathilda vakuutti, että hän oli täydellä todella pyytänyt juotavaa. Lopulta nousi mies, otti epämiellyttävältä näyttävän tuopin hyllyltä ja ojensi sen hänelle. Nähdessään Mathildan juovan kirkastuivat hänen kasvonsa, ja kun Mathilda sitten kiitti häntä, sanoi hän: "Älkää kiittäkö, sillä minulla on ollut oikein hauska päivä!"
Tuo mies oli ollut monta vuotta Kakolassa. Jonkun aikaa mainitun käynnin jälkeen Mathilda tuli jälleen eräänä päivänä, saman vangin luokse. Koskaan ennen ei hän ollut nähnyt häntä sellaisessa tilassa; sokean epätoivon ja hädän vallassa ryntäili hän ähkien edestakaisin kopissaan. "Rakas ystävä, mikä nyt on?" kysyi Mathilda häneltä osaaottavasti ja meni hänen luokseen. Ei vastausta. Mies jatkoi ähkimistään ikäänkuin olisi tuskin huomannutkaan häntä ja vetäytyi loitommas. "Sanokaa minulle, mikä teidän on?" pyysi Mathilda jälleen. Silloin mies pysähtyi ja katsoi häneen avuttoman tuskaisena: "Tänään kiipesin ikkunaan ja näin ensi kerran kahdeksaan vuoteen naisen", vastasi hän.
"Jumalani", ajatteli Mathilda Wrede, "sinä se pidätät heidän silmänsä, niin etteivät he näe, ja kun sinä olet kanssani, mitä silloin pelkäisin? Kiitos ja kunnia ja ylistys!"
Kerran kun Mathilda Wrede tuli erään elinkautisen vangin luokse, jonka oli määrä kaksi kuukautta myöhemmin joutua Siperiaan, mittaili tämä häntä tutkivin katsein kiireestä kantapäähän ja sanoi lopulta: "Vai niin, te siis olette se vaasalainen neiti! Ne, jotka tuntevat teidät, ovat sanoneet, että te olette hyvä ihminen ja että teihin voi luottaa. Nyt kun näen teidät, uskon, että se on totta." Myöhemmin hän puhui eräästä asiasta, joka oli kauan painanut raskaana hänen sydäntään. — Oli kysymys hänen äidistään, jota hän rakasti — ja jota hän pyysi Mathilda Wreden muistamaan ja auttamaan, kun hän itse olisi poissa.
Monet "yhteishuoneitten" vangit olivat pyytäneet yksityistä keskustelua Mathildan kanssa. Käytännöllisistä syistä hän ei ollut kuitenkaan voinut suostua heidän pyyntöönsä. Mutta eräänä päivänä vankilan pastori tuli tarjoten hänelle oman huoneensa tarkoitusta varten. Iloisena ja kiitollisena suostui Mathilda tarjoukseen, sillä nyt hän saattoi häiriytymättä puhella onnettomien ystäviensä kanssa ja monet, jotka pian senjälkeen lähetettiin Siperiaan, kävivät niinä päivinä hänen luonaan.
Eräänä päivänä ollessaan vastaanottoajalla hetkisen yksinään huoneessa hän otti taskustaan leipäpalan ja rupesi syömään, sillä, silloin oli jo iltapäivä käsissä, eikä hän ollut nauttinut mitään sitten aamun.
Samassa silmänräpäyksessä avattiin ovi kiivaasti ja jättiläismäinen mies astui sisään. Mathildan huomiota oli pitkänäperjantaina kirkossa kiinnittänyt tuon miehen ulkomuoto hänen istuessaan suu auki ja tuijottaessaan häneen suurilla tummanruskeilla, rajuilla silmillään. Mies vetäytyi nopeasti pois nähdessään hänen syövän, mutta palasi taas ja suljettuaan oven huolellisesti ja tarkastettuaan, ettei avaimen reiästä voitu katsoa huoneeseen, syöksyi hänen luokseen, otti hänen kätensä omiinsa ja sanoi: "Onko aivan totta, että Jumala tahtoo pelastaa niin suuren syntisen kuin minä olen?"