Samana päivänä Mathilda Wrede kävi myös erään vanhan sivistyneen vangin luona. Hän kirjoittaa käynnistään:
"Minusta tuntui hyvin vaikealta mennä majuri C:n luokse Mutta kun hänellekin sivistyksestään huolimatta oli tarpeen oppia tuntemaan Jeesus Vapahtajakseen, täytyi minun voittaa sekä vastenmielisyyteni että ujouteni. — — — Majuri istui juuri syömässä päivällistään. Oli totisesti vaikeaa nähdä hienosti, sivistynyt harmaapäinen mies istumassa vangin vaatteissa ja syömässä puukupista puuroa ilman maitoa. Hän oli minulle hyvin ystävällinen, mutta kun aloin puhua Jeesuksesta, hän sanoi: 'Anteeksi, parahin vapaaherratar, mutta minä olen ratsionalisti.' Me seisoimme siis aivan täydellisesti eri pohjalla ja, surullista kyllä, asiain tila jäi sellaiseksi erotessammekin."
Pääsiäispäivänä Mathilda Wrede lähti lehtisineen ja raamatunlausekortteineen Turun linnaan. [Tuo kunnianarvoisa torneilla koristettu linna, joka on täynnä historiallisia muistoja, mainitaan ensi kerran v. 1308 ja sitä pidettiin aina 1600-luvulle saakka Suomen avaimena. Myöhempinä aikoina vuoteen 1890 asti käytettiin linnaa vankilana, jonka jälkeen se luovutettiin Turun kaupungin historialliselle museolle.] "Linnavallesmanni" [Linnavallesmanni vastasi johtajaa. (Suoment. muist.)] ja pastori olivat sielläkin suopeita, mutta he seurasivat häntä huoneesta huoneeseen hänen jakaessaan lehtisiä ja se tietysti vaivasi häntä. Vankila teki häneen erittäin kaamean vaikutuksen. [Tohtori Lansdell sanoo kirjassaan "Siperian halki", että hän on nähnyt vain yhden vankilan, jota synkkyyteensä nähden voidaan verrata Turun linnaan, ja se oli Mongoliassa.] Tuo vanha harmaakivinen kolossi on rakennettu keskiajan tyyliin hyvin kapeine käytävineen, jyrkkine portaineen ja epäsäännöllisine ulonnuksineen ja korokkeineen. Huoneet monine nurkkauksilleen ja pienine akkunoineen ovat niin pimeät, ettei aluksi voinut erottaa vankeja, kun meni heidän luokseen. Vain ilkeä raudan kalina ilmaisi heidän olevan läsnä. Vartija lyhty mukanaan saatteli vierailijoita ja käytävissä paloi useita kynttilöitä, vaikka silloin oli kaunis ja kirkas huhtikuun päivä.
Mathilda kirjoittaa Henrik-veljelleen tuosta vankilakäynnistään:
"Jaettuani lehtisiä ja raamatunlausekortteja kaikille tutkintovangeille, joita oli noin sata, menin linnarakennuksen toiseen osaan, jossa säilytetään kolmekymmentäkahdeksan vanhaa työkyvytöntä tahi parantumattomasti sairasta elinkautista vankia. He kuuluvat Kakolaan, vaikka heidät on tilanahtauden takia siirretty linnaan, jossa he asuvat kahdessa suuressa valoisassa huoneessa. Oli surkeata nähdä noita vanhoja miespoloisia! Heistä tunsin vain yhden, joka oli kauan sitten tuomittu Siperiaan, mutta oli koti-ikävän tähden karannut sieltä, otettu kiinni ja armahdettu (!) — elinkautiseen vankeuteen Kakolaan. Muuan vanha mies makasi kuolinvuoteellaan. Oli sydäntä särkevää nähdä hänen lepäävän siinä, kaukana kodistaan ja omaisistaan, odottamassa kuolemaa, ainoaa, joka saattoi vapauttaa hänet elinkautisesta vankeudesta, ja vielä kuollessaankin puettuna kauheihin, peloittaviin vanginvaatteisiin. En voinut puhella hänen kanssaan, sillä hänen järkensä oli jo sumentunut — — — Varmaa on, että se, joka käy vankiloissa, saa silmätä elämän kaikkein surullisimpiin, järkyttävimpiin ja kauneimpiin kohtaloihin. Mutta on myös suuri armo saada astua noiden muurien sisäpuolelle Jumalan rauha sydämessään ja saada todistaa Hänestä onnettomille raukoille. Niin, Jumalalle kiitos suuresta ihanasta tehtävästä, jonka hän on uskonut minun heikkoihin arvottomiin käsiini! Uskon, että minun osani on ihanin maailmassa!
"Aamupäivällä kuuntelin saarnaa vankilan kirkossa. Oli ihmeellistä istua tuossa ikivanhassa temppelissä. Mitä olisivatkaan sen muurit voineet kertoa! Tuntui kuin olisi tullut siirretyksi kauas menneisiin aikoihin. Vaikutelman tehoa lisäsivät vanhat maalaukset ja kilvet, jotka koristivat saarnastuolia ja seiniä, sekä rautojen kalina, joka syntyi vankien liikahdellessa — — —."
Edelleen hän kertoo Kakolassa tavanneensa useita tuttaviaan Vaasan vankilasta ja kuulleensa sekä johtajalta ja pastorilta että vahtimestarilta, että he olivat käyttäytyneet huomattavasti paremmin kuin ne vangit, jotka olivat aikaisemmin olleet siellä.
Kertoessaan tapahtumia Kakolassa käynneiltään mainitsee Mathilda
Wrede muitten muassa seuraavankin:
Eräässä sellissä istui kaksikymmentäkaksivuotias elinkautinen vanki Kuopiosta. Kun Mathilda astui sisään ja ojensi hänelle lehtisen, näytti, hän hyvin hämmästyneeltä ja kysyi, saisiko hän sen todellakin. Kun Mathilda myönsi ja sanoi tulleensa Kakolaan varta vasten jakaakseen kirjasia, huudahti mies: "Kuinka te sellaisesta välitätte ja kuinka uskallatte tulla tänne? Te näytätte niin onnelliselta, ette te sovi ollenkaan tällaiseen synkkään ja kolkkoon paikkaan. Sanokaapa minulle, miksi te olette oikeastaan tullut?" Mathilda koetti silloin selittää hänelle, kuinka hän opittuaan tuntemaan ja rakastamaan Jeesusta halusi puhua hänestä muillekin. Silloin sanoi mies: "Uskooko neiti todellakin Jeesukseen? Minä en usko koko kertomusta hänestä. Kuinkapa Jumala olisi lähettänyt poikansa tänne maan päälle pelastamaan ihmisiä? Ei Jumala välitä syntisistä ihmisistä, siitä olen varma." — Mathilda koetti todistaa hänelle päinvastaista, mutta mies vastasi vain: "Kyllähän minä uskon, että Jumala rakastaa ja pelastaa teidät, joka olette niin kiltti neiti, mutta ei hän välitä ollenkaan miehistä ja vankeja hän ei ajattele koskaan; — kuinkapa hän sitä tekisikään?" — "Lukekaa uutta testamenttianne, siitä näette kuinka Jumala hartaasti tahtoo, että kaikki pelastuisivat ja kuinka hän rakastaa meitä syntisiä ihmisiä!" sanoi Mathilda vakuuttavasti. Hetken mietittyään vanki vastasi: "Te olette ollut hyvä minulle. Ilahduttaakseni teitä tahdon minä alkaa lukea raamattua ja uskoa Jumalaan. Minusta on Jumala aina ollut ilkeä, mutta koska te sanotte, että hän on hyvä, niin uskon minä senkin, sillä te ette ole tullut tänne valehdellaksenne meille, sen näen teistä, vaan minkä sanotte, sen itse uskotte." Säikähtyneenä keskustelun saamasta käänteestä koetti Mathilda selvittää hänelle, ettei hän saisi rakentaa uskoaan häneen ja hänen sanoihinsa, vaan yksin Jumalaan ja Jumalan sanaan. Mutta mies vastasi: "Teidän sananne minä ymmärrän ja voin siksi uskoa, mutta Jumalan sanaa en ymmärrä ja silloin on hyvin vaikea uskoakin sitä, vai kuinka?" — "Te opitte kyllä ymmärtämään raamattua, kunhan vain tahdotte rukoilla Jumalan Henkeä kirkastamaan sen teille sitä lukiessanne", vakuutti Mathilda. Mies katsoi häneen hyvin hämmästyneenä ja nuhtelevasti. "Sitä vastausta en olisi odottanut teiltä", sanoi hän. "Ette näytä ollenkaan muistavan äsken sanoneeni, etten usko Jumalan kuulevan rukouksiani. Miksi minä siis rukoilisin? Olen kyllä hyvin huono ihminen, mutta teeskennellä ja ulkokullailla en osaa enkä tahdokaan."
Miehen avomielinen rehellisyys hämmästytti ja ilahdutti Mathildaa, sillä hänen sanoissaan ei ollut vilpillisyyden varjoakaan. Vankilassa pidettiin häntä hyvin uhkamielisenä ja hillittömänä ja avoimesti oli hänen tapana osoittaa halveksumistaan pappia ja kirkkoa kohtaan.