Kun Mathilda Wrede astui hänen selliinsä, näki hän jättiläisen seisovan edessään. Jos vanki oli suuri, ei ollut rautapukukaan, jota hän kantoi, varustettu tavallista ihmistä varten. Leveitä kaula- ja vyötäisrautoja yhdisti kahdet paksut rinnan ja samoin selän yli kulkevat kahleet. Vyötäisraudoista lähti molemmilla sivuilla riippuvat jotenkin lyhyet ketjut, joihin taas käsiraudat oli kiinnitetty. Sitäpaitsi oli hänellä jalkaraudatkin. Lukuunottamatta joitakin lyhyitä väliaikoja hän oli kantanut rautojaan kahdeksantoista kuukautta.
Tuo rautainen mies näytti hyvin hämmästyneeltä, kun Mathilda tuli sisään yksinään. Ensin hän katseli oveen, ikäänkuin olisi odottanut, että joku tulisi sisään suojelemaan tulijaa. Kun niin ei käynyt, heitti hän häneen pitkän ja kysyvän, mutta hyvin ystävällisen katseen.
Kun Mathilda oli tervehtinyt ja sanonut tulleensa antamaan hänelle pienen lehtisen ja puhellakseen hänen kanssaan, istuutui hän vangin sänkyyn [Yleensä piti vankien aamuisin nostaa rautasänkynsä pystyyn seinää vastaan, johon ne kiinnitettiin haalla, jotta he eivät saisi maata päivisin, mutta tämä mies oli saanut raskaitten rautojen vuoksi luvan pitää vuoteensa paikoillaan.], sillä tuolia ei huoneessa ollut, ja pyysi vankia istumaan viereensä, mutta tämä vastasi yksitoikkoisella äänellä: "Meidän vankien on seisottava, kun joku on sellissä." Kun Mathilda vakuutti, ettei mies jaksaisi seisoa koko sitä aikaa, jonka hän aikoi viipyä hänen luonaan, istuutui tämä lopultakin. Mathilda rupesi nyt puhelemaan hänelle ja hän kuunteli hetken hiljaa. Mutta äkkiä hän keskeytti Mathildan, viittasi seinään ja sanoi: "Arvatkaapa kuinka tuo suuri syvä merkki on tullut tuohon?"
Mathildan oli mahdoton selittää, miten se oli syntynyt, ja silloin mies jatkoi: "Siihen aikaan, jolloin minä sain vielä työskennellä täällä kopissani, tein minä puusepän töitä. Eräänä päivänä, kun vahtimestari tuli tänne, päätin minä tappaa hänet. Minä otin kirveeni ja tähtäsin hänen päähänsä, mutta terä irtaantui varresta ja iskeytyi seinään. Kuten neiti näkee", lisäsi hän naurahtaen lyhyesti ja kamalasti, "oli se voimakas isku. Se olisi kyllä voinut halkaista vahtimestarin pään aina kaulaan asti."
Puhuessaan hän tarkasteli Mathildaa terävästi ja kysyi sitten: "Kuinka neiti, joka on vielä melkein lapsi, uskaltaa tulla tällaiseen paikkaan, joka on täynnä kaikenlaisia roistoja? Ette varmastikaan tiedä, että minä olen J. B. pahin vanki, mitä nyt on koko Kakolassa ja siis myös koko Suomen pahin mies. Ettekö edes nyt pelkää?"
Ei, Mathilda ei pelännyt, sillä hän oli koko ajan tuntenut selvästi Jumalan läheisyyttä ja hän vastasi totuudenmukaisesti: "Rakas B., en vähintäkään, vaikka tiedän, kuka olette, sillä ette halua tehdä minulle pahaa. Sitäpaitsi minä tiedän, että Jumala on kanssani, ja kun hän suojelee minua, niin ei minun tarvitse peljätä mitään."
Konsanaan ei Mathilda ollut saattanut aavistaa, mikä vaikutus noilla yksinkertaisilla sanoilla oli oleva "kivikovaan" mieheen. "Tämä on ihmeellisintä, mitä olen eläissäni kuullut ja nähnyt", hän sanoi ja sitten purskahti itkuun. Väliin hän mutisi: "Te olette varmaan kristitty. — Minäkin tahdon tulla kristityksi, jos se on vielä minulle mahdollista. — Minä kun luulin, ettei maan päällä eikä taivaassa ole ketään, joka välittää minusta, ja nyt minä saan kuulla, että Jumala rakastaa minua ja saan nähdä ihmisen, joka tahtoo parastani. — En koskaan koko elämässäni ole saanut kokea niin paljon ystävällisyyttä kuin tänään", j.n.e.
He keskustelivat kauan. Mutta äkkiä vanki ryntäsi pystyyn, tarttui vyötäisrautaansa ja pudisteli sitä niin kiivaasti, että mitä kammottavin kalina kaikui kopissa. "Jos on totta, että Jumala antaa anteeksi, miksi eivät sitten ihmiset tee sitä? Luulevatko he todellakin, että nämä raudat, jotka kalvavat rikki ruumiini, tekevät minut paremmaksi? Ei, näin minusta tulee vain pahempi ja paatuneempi, niin, minusta tulee perkelettäkin pahempi." Hänen pienet mustat silmänsä säkenöivät mitä ilkeimmin ja sellaisena kuin hän silloin seisoi Mathildan edessä, oli hän todellakin kuin joku pimeyden henki.
Tuntien mitä syvintä sääliä miestä kohtaan, meni Mathilda Wrede hänen luokseen, laski kätensä hänen olalleen ja puheli hänelle ystävällisesti. Kun hän oli lopulta rauhoittunut, sanoi Mathilda hyvästi ja pyysi häntä lukemaan uutta testamenttiaan, sillä siitä hän oppisi tuntemaan Jeesuksen ja hänen rakkautensa meihin syntisiin ihmisiin. B. näytti olevan hämillään ja kertoi sitten, että eräänä päivänä, kun hän oli kovin kiukustunut erääseen vartijaan, hän oli viskannut kaikki kirjansa hänen kasvoihinsa. Siitä lähtien hän ei ollut saanut pitää mitään kirjoja kopissaan. [Määräyksen mukaan oli joka sellissä uusi testamentti, virsikirja sekä eräs Fjellstedtin kirja nimeltään "Hartauskirja vangeille" (v:lta 1885).]
Mathilda ojensi hänelle uuden testamentin kysyen, tahtoiko hän ottaa sen lahjaksi häneltä. "Kyllä, kovin mielelläni", vastasi mies. "Minä luen sitä joka päivä, eikä neidin tarvitse koskaan peljätä, että minä hävittäisin kirjan, jonka te olette antanut minulle."