Ainoa mikä saattoi hänet levottomaksi sairaana maatessaan oli ajatus, ettei hän ennättäisi parantua kesäkuun kahdeksanteen päivään mennessä, jolloin vankien oli lähdettävä pitkälle matkalleen. Jumala kuuli kuitenkin hänen rukouksensa, ja määrättynä päivänä saattoi hän matkustaa Viipuriin, vaikka tosin pahasti ontuen ja keppiin nojaten.
Kaksi vankivaunua seurasi Viipurin junaa, toisessa oli Sörnäisten vankilasta tulevat miehet, toisessa Hämeenlinnasta tulevat naiset. Kakolan vangit saapuivat eräällä myöhäisemmällä junalla. Vasta Kaipiaisissa sai Mathilda tilaisuuden käydä tervehtimässä ystäviään vankivaunuissa. Jälleennäkemiseen yhtyi sekä iloa että surua. Nuoreen tyttöön koski erityisen kipeästi kun hän näki miesten olevan kahlehdittuina kaksittain toisiinsa kiinni. Naiset istuivat kuitenkin vapaina vaunussa.
Mathilda Wrede viipyi Viipurissa kesäkuun kahdeksannesta viidenteentoista päivään. Hän kävi siellä kahdenkymmenen yhdeksän Kakolasta tulleen, kymmenen Sörnäisistä, seitsemäntoista Lappeenrannasta sekä yhdeksän Hämeenlinnasta tulleen vangin luona, jotka kaikki oli siirtolaisina lähetettävä Siperiaan. Joukossa oli sitäpaitsi eräs murhamies Virolahdelta matkalla Nertsinskin kaivoksiin pakkotyöhön sekä kolme onnetonta miestä, jotka olivat karanneet Siperiasta ja jotka nyt lähetettiin sinne uudestaan.
Ensi töikseen Mathilda Wrede Viipurissa lähetti linnavallesmannin luvalla suuren korinteilla maustetun vehnäleivän joka vangille — jota ystävällisyyden osoitusta he pitivät erittäin suuriarvoisena.
Samana päivänä, jolloin Mathilda oli saapunut Viipuriin, tuli Kakolan vahtimestari ja antoi hänelle erinomaisen kauniin matkalaukun, jonka vangit olivat valmistaneet. Sitäpaitsi hän sai myös F:n kengät, joita hänellä sitten oli monen monta vuotta tapana käyttää muistorikkaana kesäkuun 9:ntenä päivänä, ja muilta hän sai vielä taulun, pienen korin ja sinetin. Hän tahtoi maksaa ne, mutta vangit suorastaan pakottivat hänet ottamaan kaikki lahjaksi. Vahtimestari kertoi myös, että B. oli tykkänään muuttunut. Hän oli ollut hiljainen ja kunnollinen ja oli pyytänyt johtajalta ja muilta anteeksi. Vartaloraudat oli otettu pois ja yleisesti ihmeteltiin hänessä tapahtunutta muutosta.
Vahtimestari mainitsi vielä, kuinka suuresti vangit olivat ikävöineet saada nähdä hänet ennen Siperiaan lähtöään. Vaunussa, jossa heillä oli kovin ahdasta ja vaikeaa, kun olivat kahlehditut parittain, olivat he työntäytyneet vielä ahtaammalle, jotta neiti Wredellä olisi kylliksi tilaa. Kun juna läheni Kymin asemaa, koettivat kaikki rientää ikkunaan nähdäkseen hänestä edes vilahduksen. Ja kun hän ei ollutkaan siellä, oli heidän pettymyksensä ollut suuri. Pian sen jälkeen he saivat kuitenkin ilokseen kuulla, että hän oli jo mennyt Viipuriin.
Viipurin vankilassa oli hirveän kylmä. Raivosi kova myrsky ja pyry, vaikka oltiin jo pitkällä kesäkuussa, ja kesti kolme päivää, ennenkuin lämpöjohdot voivat toimia. Eräänä päivänä, kun hovioikeudenneuvos Grotenfelt näki Mathildan tulevan kylmästä sinisenä eräästä sellistä, kysyi hän, miksei hänellä ollut päällysvaatteita yllään. Mathilda vastasi, että hänen oli mahdotonta pukeutua lämpimästi, kun hänen ystäviensä täytyi palella. He saattaisivat silloin kenties vain kadehtia hänen lämpimiä vaatteitaan eikä ollenkaan kuunnella, mitä hänellä oli sanottavaa.
Muutamat vangit, jotka olivat seisoneet "yläkäytävässä" ja kuulleet keskustelun, kertoivat sen tovereilleen. Että Mathilda Wrede paleli, koska hän ei tahtonut, että hänellä olisi parempi kuin heilläkään, hämmästytti ja liikutti heitä suuresti.
"He ovat niin kummallisia, nuo rakkaat vangit! Sitä mitä minä pidän aivan luonnollisena, pitävät he mitä suurimpana ystävällisyytenä tahi jopa suorastaan uhrauksena", kirjoittaa hän tämän johdosta ja jatkaa sitten kuvaten vaikutelmiaan "tuolta muistorikkaalta Viipurinmatkalta":
"Ikävöin kovasti saada nähdä jälleen F:iä, kakolalaista, ystävääni. Vartijan avatessa ovea seisoin minä mitä suurimmassa jännityksessä ajatellen: Onkohan hän edistynyt vaiko mennyt taaksepäin? Mutta niin pian kuin sain nähdä hänet, muuttui levottomuuteni iloksi. Siinä hän seisoi rauhallisena, arvokkaana ja niin säteilevän onnellinen ilme kasvoillaan, jommoinen on vain sillä, joka on saanut kokea Jumalan rauhaa mitä runsaimmassa määrin. Yhtä suin päin kuin hän ennen oli syöksynyt turmion kuiluun, näytti hän nyt juoksevan kilparadalla taivaallista päämäärää kohden. Eräänä päivänä, jolloin olin hänen luonaan, hän sanoi muun muassa: 'Yhdeksän viikkoa sitten en olisi ikinä voinut uskoa, että kellään ihmisellä olisi rohkeutta olla yksin vanki F:n kanssa, kaikkein vähimmän kellään niin nuorella neidillä. Hämmästyin kovin kuullessani, ettei neidillä ollut vartijaa mukanaan, vaan että aina olitte yksin puhuttelemanne vangin kanssa. Kun näimme ettette epäillyt meitä, heräsi meidän luottamuksemme uskontoonne'." Niiden monien joukossa, joita Mathilda Wrede kävi Viipurin vankilassa tapaamassa, oli myös eräs mies Oulusta, lyhyt, hartiakas, kasvoilla vilpillinen, ilkeä ja synkkä ilme. Kun hän näki Mathildan tulevan, kiiruhti hän hänen luokseen sanoen: "No, olipa hyvä, että neiti vihdoinkin tuli! Olin jo tulla oikein vihaiseksi. Miksi ette tullut jo eilen?" Kun Mathilda vastasi, että hänen oli mahdotonta ennättää käydä kaikkien luona yhtenä päivänä, sanoi mies: "Teille itsellenne olisi kyllä ollut parasta, jos olisitte tullut jo eilen, sillä silloin olin hyvällä tuulella, mutta nyt" — hän nauroi lyhyeen ja ilkeästi — "on minussa seitsemän perkelettä, enkä voi vastata, mitä teen. Tänä aamuna aioin kuristaa vartijan ja vähän aikaa sitten ajattelin päättää itse päiväni." Vaikka hänen ulkonäkönsä ja puheensakin olivat hyvin vähän luottamusta herättäviä, eivät ne peloittaneet Mathildaa, sillä hän ajatteli: "Ensiksikään hän ei uskalla tehdä minulle mitään pahaa, siihen hän näyttää liian raukkamaiselta; toiseksi hän ei hennokaan sitä ja kolmanneksi tiedän kyllä, että Jumala varjelee minua."