Hän lähestyi miestä ja sanoi: "Jumala olkoon kiitetty, silloinhan tulin juuri oikeana hetkenä. Nyt saatte itse nähdä, että Jumala on lähettänyt minut sanomaan teille, että hän on yhtä voimakas kuin halukaskin karkoittamaan nuo seitsemän pahaa henkeä, jotka riehuvat sydämessänne." Silloin astahti mies askeleen taaksepäin ja näytti hämmästyneen keskustelun saamaa käännettä.
Mathilda viipyi kauan hänen luonaan ja mies kertoi hänelle olleensa kerran uskovainen ja vieläpä itsekin pitäneensä useita raamatunselityksiä. Mutta sitten hän oli luopunut uskostaan, ja viimeinen villitys oli tullut ensimmäistä pahemmaksi.
Myöhemmin sai Mathilda Wrede kuitenkin kuulla, että sama vanki oli päivää jälkeen heidän keskustelunsa sanonut kahdelle toverilleen: "Älkää panko niin suuresti mieleenne ja muistiinne kaikkea, mitä neiti sanoo. Hän on vielä hirveän lapsellinen. Kyllä hän itse uskoo siihen, mitä sanoo, mutta lapsi hän on ja lapsellisuudessaan hän puhuu. Ainoa mikä minua aika lailla ihmetyttää on, ettei hän ollenkaan pelkää meitä. Sitä muotia minä en ymmärrä naisessa ja kaikkein vähimmin niin hienossa ja nuoressa neidissä."
Siperiaan lähtijöiden joukossa oli myös eräs Hollolasta kotoisin oleva elinkautinen vanki, joka muistutti ulkomuodoltaan suuresti edellämainittua, vaikkei hänen kasvoissaan ollut samaa vilpillistä ilmettä kuin hänellä. Kun Mathilda tuli hänen luokseen, sanoi vanki heti: "Kas, siinähän se neiti onkin! Äskettäin sain teidän vehnäleipänne. Kiitos ystävällisyydestänne ja tervetuloa! Olen odottanut teitä koko päivän ja miettinyt joukon kysymyksiä, jotka tahtoisin tehdä teille. Heti alunpitäen täytyy minun kuitenkin sanoa teille, etten usko mihinkään, en Jumalaan enkä Jeesukseen." — Näin sanoessaan hän katsahti vieraaseensa hyvin tutkivasti. Mutta äkkiä näytti kuitenkin hänen mielensä muuttuvan ja hän jatkoi: "Kyllä minä sentään uskon paholaiseen, sillä minä tunnen olevani kokonaan sen pauloissa."
Tämän lausunnon Mathilda otti keskustelun lähtökohdaksi ja rupesi selittämään, ettei miehen suinkaan tarvinnut jäädä paholaisen pauloihin, sillä Jeesus oli kyllin voimakas pelastamaan sielunvihollisen ansoista. Mies vastasi: "Kuinka neiti tietää, että Jumala on voimakkaampi kuin perkele, ja että Jeesus tahtoo pelastaa meidät ihmiset?" — "Sen tiedän ensiksikin siitä, että raamatussa sanotaan niin", vastasi Mathilda, "ja toiseksi, koska olen itse kokenut Jumalan vapahtavaa voimaa ja hänen Vapahtajarakkauttaan omassa sydämessäni." Mies teki vielä monta samanlaista kysymystä, jotka todistivat rehellistä mieltä ja uskonnollisten asioiden tajua. Kun Mathilda vihdoin tunnin kuluttua sanoi hänelle hyvästi ja lausui toivomuksen, että vaikka he erosivatkin tämän elämän ajaksi, he kuitenkin vielä kerran saisivat nähdä toisensa Jumalan valtakunnassa, alkoivat kyyneleet tipahdella pitkin miehen kasvoja. Ja kun Mathilda rukoili, että Jumala varjelisi häntä koko hänen jäljellä olevan elämänsä ajan, ei hän enää kyennyt hillitsemään itseään, vaan itki valtoimenaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi hänen sanoessaan nyyhkyttäen: "Hyvästi, sinä rakastetun isänmaamme tytär ja vankien ainoa tosi ystävä." Oli järkyttävää nähdä miesparan tuskaa, kun hänen oli ainaiseksi jätettävä Suomi, vaimonsa ja lapsensa. Mathilda viipyi sentähden vielä hetkisen ja koetti saada häntä ymmärtämään, ettei hän, Mathilda Wrede, suinkaan ollut "vankien ainoa, todellinen ystävä", vaan että heillä oli Jeesuksessa paljon voimakkaampi ja parempi ystävä, jonka puoleen saattoi kääntyä rakastavan luottavana. Hänen onnistuikin rauhoittaa mies ja heidän erotessaan olivat tämän viimeiset sanat: "Kiitos kaikesta ja rukoilkaa Jeesustanne aukaisemaan minun silmäni, jotta minäkin oppisin tuntemaan hänet ja palvelemaan häntä!"
"Minulla oli monta omituista ja mielenkiintoista keskustelua Siperiaan lähtijöiden kanssa", kirjoittaa Mathilda, ja hän jatkaa muistiinpanoissaan: "Viimeinen päivä Viipurissa oli minulle sanomattoman vaikea ja raskas. En saata koskaan unohtaa surua ja epätoivoa, joka vallitsi vankilassa noina muutamina päivinä ennenkuin oli lähdettävä pitkälle ja vaikealle Siperian matkalle. Valmistuksiin kuului muun muassa, että puolet vankien päästä ajeltiin. Kaikki pitävät hirveästi rumentavaa hiusten ajelua suurimpana ja häpeällisimpänä loukkauksena. Sitäpaitsi puetaan heidät pitkiin musta- ja harmaajuovaisiin takkeihin. Eräs noista onnettomista sanoi minulle: 'Niin hauskaa kuin olisikin, että neiti viipyisi siksi, kunnes matkustamme, on kuitenkin parasta, ettei neiti näe surullisia jäähyväisiämme kaikesta, mitä rakastamme maan päällä, sillä se järkyttäisi teitä liian syvästi. Sitäpaitsi näytämme me niin kauheilta ajeltuine päinemme, pitkine takkeinemme ja jalkarautoinemme. Tällaisina meidät lähetetään ainiaaksi pois rakkaasta isänmaastamme:' — Tätä sanoessaan puhkesi mies äänekkääseen itkuun.
"Eräs toinen heistä lausui: 'Olen jo vanhahko mies, mutta te olette ensimmäinen ihminen, joka on pitkän elämäni aikana osoittanut minulle sydämestä lähtevää ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta.' Sitten hän kertoi surullisen tarinansa: Hänen äitinsä oli kuollut hänen ollessaan aivan pieni, isää ei hän ollut koskaan tuntenut. Hän kasvoi hyvin turmeltuneiden ihmisten joukossa ja sai jo aikaisin hengittää kaikkea huonoa. Milloinkaan hän ei ollut saanut kuulla ystävällistä sanaa, vaan pelkkiä kirouksia ja rivouksia. Niin alkoi kulku alaspäin rikosten ja paheitten teillä, kunnes hän päätyi elinkautisena vankina Kakolaan. — 'Se on todella surullinen tarina, mutta tosi se on ja yhteinen niin monille ystäväraukoille', lopetti hän kertomuksensa."
Jäähyväishetkistään vanki F:n kanssa mainitsi Mathilda seuraavaa: "Harvoin minulla on ollut niin opettavaisia hetkiä kuin ne, jotka vietin hänen pienessä kopissaan. Olimme vähitellen tulleet oikein hyviksi ystäviksi. Hän todisti niin rohkeasti Vapahtajastaan virkamiehille, että he ihmettelivät, ja eräs hänen tovereistaan tuli kääntymykseen hänen kauttaan. — — — Meidän puhuessamme hengellisistä asioista hän sanoi yht'äkkiä: 'Minun on hirveän vaikea sanoa Teille hyvästi. Mutta minä tiedän, että se on raskasta neidillekin. Minä kuvittelen, että Teistä tuntuu kuten äidistä, jonka täytyy sanoa ainaiseksi hyvästi lapsilleen.' — Niin, ero oli todellakin hyvin raskas, mutta me emme kuitenkaan surreet 'niinkuin ne, joilla ei toivoa ole', sillä F. ja minä olimme vakuutettuja siitä, että Jumala varjelee meitä ja me saamme iankaikkisuuksien iankaikkisuuksissa kiittää Häntä hänen rajattomasta rakkaudestaan — — —.
"Illalla lähtiessäni vankilasta seisoivat kaikki vangit ikkunoissa ja ojensivat käsiään ristikon läpi viime jäähyväisiksi. Olin kaikesta sinä päivänä näkemästäni, kuulemastani ja kokemastani aivan ylenmäärin järkytetty. En ollut milloinkaan ennen tuntenut niin syvää surua ja sellaista osanottoa kuin nyt, kun näin poloisten ystävieni rajattoman epätoivon. F:n oli kenties vaikeinta erota minusta, mutta hän kykeni kuitenkin parhaiten hillitsemään itsensä. Tosin vuotivat kyyneleet pitkin hänen poskiaan ja sanat tarttuivat kurkkuun, mutta hän puhui kuitenkin rauhallisesti, toivorikkaasti ja lohduttaen. Hänen urhokas, miehekäs sydämensä tukahdutti oman tuskansa, jottei tekisi minulle eroa vielä vaikeammaksi —. Jälestäpäin sain kuulla, että hän oli maannut koko yön vuoteellaan ja itkenyt ääneensä —."
"Mutta miksi kuvailisin niin tarkoin näitä tapahtumia", puhkeaa Mathilda puhumaan päiväkirjamuistiinpanoissaan. "Ei kukaan muu kuin se, joka on itse saanut katsahtaa särkyneihin, vertavuotaviin sydänparkoihin, voi täysin ymmärtää niitä. Voi miten sydämestäni rakastan noita onnettomia raukkoja, noita yleensä niin kammotuita ja pelättyjä ihmisiä, ja miten onnellinen olenkaan minä, joka saan viedä heille pelastuksen sanomaa. Niin kauan kuin Herra antaa minun elää, on suurin iloni oleva johtaa heitä Jumalan luokse ja antaa heille rakkautta ja osanottoa heidän surullisessa elämässään!" — — —