Kohta Viipurinmatkan jälkeen Mathilda teki taas retken Kymistä Kaipiaisiin saadakseen vielä kerran puhua erään vaasalaisen kaksikymmentäkuusivuotiaan elinkautisen vangin kanssa.
Tämä oli ilman mitään syytä ja aivan selvänä, vain murhan halusta — niin kertoi hän itse — surmannut erään vanhahkon miehen, joka oli matkustanut Vaasan markkinoille. Sitten kun hänet oli vangittu ja viety Vaasan vankilaan, oli Mathilda käynyt siellä tervehtimässä häntä. Mies oli hyvin epätoivoinen, mutta ei rikoksensa tähden, vaan siksi, että hänet oli huomattu syylliseksi ja vangittu. Mathilda kävi usein Vaasassa asuessaan hänen luonaan, mutta huomasi suureksi surukseen, ettei hänen omatuntonsa ollut lainkaan herännyt. Hänen ajatuksensa olivat alituiseen kiinni muussa. Hänellä oli morsian, hyvin ikävä henkilö, jonka luokse hän usein lähetti Mathildan viemään terveisiä. Kun oli kulunut joitakin päiviä, ilman että Mathilda Wrede oli käynyt hänen luonaan tervehti mies häntä kerrankin näillä sanoilla: "No vihdoinkin tulette minun onnettoman luokse! Täytyy sanoa, että te olette aika omituinen ihminen. Joka päivä olen kuullut askeleenne käytävästä. Miksi te menette mieluummin 'yhteishuoneitten' vankien kuin minun luokseni, vaikka tiedätte, että minulla, jota pidetään sellissä, niin etten saa puhella kenenkään kanssa, on paljon vaikeampaa kuin heillä? Neiti ei ole ollenkaan kiltti minua kohtaan." Mathilda vastasi, että hän löysi yhteishuonevankien joukosta aina jonkun, joka mielellään kuunteli hänen lukiessaan raamattua tahi puhuessaan Jeesuksesta, jota vastoin tämä ei näyttänyt ollenkaan välittävän sellaisesta. Kun hän halusi puhua hengellisistä asioista, oli tämä huvitettu kaikesta muusta. Mies näytti aika nololta ja sanoi hetken kuluttua: "Jos neiti lupaa tulla oikein usein luokseni, niin lupaan minäkin kuunnella vain sitä, mitä neiti sanoo." "Ei, rakas ystävä, sellaiseen sopimukseen minä en suostu", vastasi Mathilda, "sillä se ei olisi oikeudenmukainen. Mutta sopikaamme, että te saatte ensin puolen aikaa siitä, minkä luonanne viivyn, puhella siitä, mitä teillä on sydämellänne ja silloin kuuntelen minä tarkkaavaisesti. Mutta toisen puolen aikaa saan minä puhua Jeesuksesta ja mitä muuta haluan ja silloin pitää teidän vuorostanne kuunnella, mitä minä sanon. Suostutteko siihen?" — "Kyllä, sen teen", vastasi mies nauraen. Siihen saakka kun Mathilda muutti Vaasasta, pitivät molemmat uskollisesti lupauksen, jonka olivat toisilleen antaneet. Mies oli hyvin liikutettu, kun Mathilda paikkakunnalta lähtiessään sanoi hänelle hyvästit, ja lupasi ilmoittaa, minä päivänä hän kulkisi Kymin ohi matkalla Siperian kaivoksiin, sekä pyysi Mathildaa tulemaan silloin asemalle sanoakseen hänelle jäähyväiset. Nyt Mathilda oli saanut sähkösanoman ja mukanaan vähän evästä matkamiehelle hän seisoi asemalla odotellen junaa. Kun se lähestyi, näki hän miehen seisovan ikkunassa ja katselevan etsien asemasillalla olevaa väkijoukkoa. Niin pian kuin hän huomasi Mathildan, huusi hän ääneensä: "Kas, tuolla on neiti Wrede! Hän ei petä vankeja. Hän muistaa kyllä, mitä on heille luvannut!"
Mathilda meni sitten hänen luokseen vankivaunuun ja sanoi aikovansa saattaa häntä Kaipiaisiin saakka. Mies näytti ilmeisesti tulevan iloiseksi, mutta kursaili ensin vähän vastaan. "Eihän käy laatuun, että neiti istuu tässä vaunussa, silloinhan ihmiset voisivat luulla, että tekin olette vanki."
Vankiparka oli tavattoman kovasti kahlehdittu. Paitsi kaula- ja vartalorautoja, jalka- ja käsirautoja, oli hänellä vielä hyvin painava rautapallo nilkkojen kohdalla, joka esti häntä kokonaan kävelemästä. Sitäpaitsi oli linnavallesmanni, joka oli erittäin häikäilemätön mies, jättänyt antamatta hänelle täytetyn kaulapussin. Se tapaa vangeilla olla aina kaularaudan alla, jossa vartaloraudat riippuvat. Junan kulkiessa oli kaularengas alituisessa liikkeessä kalvaen niin, että miehen olkapäät olivat aivan rikki. Sitäpaitsi olivat jalkapainojen renkaat niin ruosteiset ja ahtaat, että painot eivät ollenkaan juosseet ja estivät siten jalkojen liikkeet kokonaan. [Mathildaa järkytti niin koko sisintä myöten tuo epäinhimillinen kohtelu, ettei hän voinut olla mainitsematta asiaa hovioikeudenneuvos Grotenfeltille, joka lupasikin puuttua siihen.] Niin pian kuin Mathilda huomasi, kuinka mies kärsi, otti hän kaulaliinansa ja nenäliinansa ja pani ne kaularenkaan alle lievittääkseen, mikäli mahdollista, vankiraukan tuskia. — Suureksi surukseen hän huomasi, että mies oli yhä edelleen välinpitämätön hengellisistä asioista. Hänen sydämensä tuntui kovalta kuin kivi. "Kyllä minä turmelin pahasti elämäni, kun otin tuon ukkorähjän hengiltä", sanoi hän keskustelun kuluessa, mutta itse asia ei häntä huolettanut.
Kaipiaisten asemalla Mathilda kiiruhti ulos tilatakseen hänelle neljä kuppia kahvia arvellen, että se oli kenties viimeinen kerta, jolloin hän saisi maistaa sitä juomaa. Hänen palatessaan oli suuri joukko naisia, herroja, upseereja, lapsia, ukkoja ja mummoja kerääntynyt asemasillalle ja kaikki tungeksivat ihmetellen ja uteliaina vankivaunun ulkopuolella töllistelläkseen raskaassa rautapuvussa olevaa miestä, ja heidän puheensa olivat kaikkea muuta kuin hienotunteisia. Mieli kiihdyksissä riensi Mathilda väkijoukon läpi vaunuun ja käski vartijan asettua ikkunan eteen suojaksi uteliaita katseita vastaan. Pian senjälkeen täytyi hänenkin sanoa jäähyväiset, sillä hänen oli määrä palata kotiin junalla, joka oli jo saapunut asemalle. Poistuessaan piti hänen usean kerran kääntyä taakseen heittääkseen vankiin vielä katseen viime hyvästiksi. Ja hän näki miehen seisovan ristikon takana tarkastellen pilkallisesti ja uhkamielisesti joukkoa, joka oli vaistomaisesti vetäytynyt kauemmaksi, niin kauhealta ja peloittavalta hän näytti. Mutta sitten sattui hänen katseensa Mathildaan ja samassa muuttui hänen ilmeensä. "Hyvästi, hyvästi", huusi hän. "Kirjoitan jo huomenna Viipurista!"
Vankilakäynnit tohtori Henry Lansdellin kanssa.
Englantilaisen teologian tohtori Henry Lansdellin — joka oli tullut
Suomeen ja toivoi saavansa nähdä vankilalaitostamme — ja Mr.
Allcroftin kanssa Mathilda Wrede kävi Sörnäisten vankilassa elokuun
alussa vuonna 1885 ja senjälkeen Turussa, Hämeenlinnassa ja Vaasassa.
Ensimmäisenä aamuna Turussa hän riensi jo kello seitsemän Kakolaan ennättääkseen puhella muutamien ystäviensä kanssa, ennenkuin englantilaiset tulisivat sinne. Kun hän ajoi Kakolan mäkeä ylös, kohtasi hän joukon vankeja menossa kivilouhokselle. Kun he näkivät hänet, unohtivat he kaikki järjestysmääräykset, kääntyivät ja huusivat: "Ei, mutta katsokaapas meidän omaa neitiämme! — Tervetuloa! — Joko jalka on terve?" j.n.e. Kohtaus oli niin liikuttava, että ajurikin, joka kyyditsi Mathildaa, sanoi kyynelsilmin: "Nuo raukat taitavat pitää kovin neidistä!"
Vankilassa kohtasi häntä surullinen viesti, että B. oli tullut mielenvikaiseksi. Häntä vaivasi päähänpisto, että hänen ruokansa ja juomansa oli myrkytetty, niin että hän tuskin uskalsi koskea kumpaankaan. Mathilda meni heti hänen luokseen, ja kun B. näki hänet, ryntäsi hän ylös ja sanoi ilosta säteillen: "Odotukseni ei ole ollut turha! Minä tiesin, että neiti tulisi tänään." Hän oli uneksinut eräänä yönä, että elokuun yhdennentoista päivän aamu toisi hänelle suuren ilon, ja silloin hän tiesi, että hänen neitinsä tulisi sinä päivänä, Sillä hänen ainoana ilonaanhan maailmassa oli saada olla yhdessä hänen kanssaan. Ei kukaan hämmästynytkään Mathildan tulosta Kakolaan sinä päivänä, vaikkei hän ollut sitä edeltäpäin ilmoittanut, sillä kaikki olivat uskoneet B:n ennustukseen.
Ja nyt B. kertoi kuiskaten, että katto, lattia, seinät ja vuodevaatteet olivat myrkytetyt. Lopuksi hän otti esille puolen leipää ja sanoi: "Jos tästä syö pienenkään palasen, niin joutuu mitä kauneimpiin tuskiin." Vakuuttaakseen hänelle, että leipä oli hyvää, pyysi Mathilda saada siitä palan, mutta B. vastasi: "Ei neiti, sillä kuka tulee silloin vankien luo, jos te kuolette?" Lopulta sai Mathilda hänet houkutelluksi antamaan hänelle palasen leipäänsä ja rupesi syömään. B. tarkasti häntä hetken terävästi, sitten hän nousi kiivaasti ja kiskaisi leivän hänen kädestään. "Ei, neiti ei saa syödä enää ainoatakaan palaa tätä vaarallista leipää! Kyllä minä tiedän, että neiti tahtoo mielellään kuolla, mutta sitä ette saa tehdä, sillä vangit tarvitsevat teitä." He alkoivat sitten puhua hengellisistä asioista ja Mathilda huomasi suureksi ilokseen, että hänen ajatusjuoksunsa oli aivan selvä, kun keskustelu liikkui sillä alalla. Erotessa hän itki katkerasti sanoen: "Neiti ei saa enää koskaan tässä elämässä nähdä Jakob B:ia, sillä pian minä kuolen kaikesta myrkystä, mitä he ovat minulle syöttäneet."