Kun englantilaiset olivat saapuneet, saatteli Mathilda heitä kaikkialle vankilassa, jolloin tohtori Lansdell mainitsi, ettei hän ollut nähnyt missään muualla pantavan vankeja niin raskaisiin rautakahleisiin kuin Suomessa. Kun he kulkivat työpajojen läpi, huomasi Mr. Allcroft muutamia miehiä, jotka olivat erikoisen vastenmielisiä ulkomuodoltaan, ja kääntyen Mathildaan hän sanoi: "Teidän ystävänne näyttävät aika ilkeiltä, minä en haluaisi olla heidän kanssaan yksinäni edes viittä minuuttia." — "Uskokaa minua, he eivät ole ollenkaan ilkeitä! He rakastavat minua ja minä rakastan heitä, eikä minun tarvitse peljätä mitään, kun olen yksin heidän kanssaan", vastasi Mathilda ajattelematta, että vankien joukossa oli muutamia merimiehiä, jotka ymmärsivät englantia. Nämä kertoivat koko keskustelun tovereilleen, ja kaikkia oli loukannut vierasten epähieno arvostelu ja samalla he olivat iloinneet Mathildan vastauksesta.
Keskeymättömässä työssä.
Saman vuoden syyskuun toisesta päivästä joulukuun toiseen päivään oli Mathilda Wrede keskeymättömässä toiminnassa. Hän kävi silloin Lappeenrannan, Mikkelin, Helsingin, Hämeenlinnan ja Turun vankiloissa.
Lappeenrannassa hän viipyi vain muutamia päiviä, sillä siellä rajoitettiin hänen työtään yhtä suuresti kuin ennenkin. Jyrkästi lausutun toivomuksensa johdosta hän sai kuitenkin käydä yksinään sellivankien luona. Eräs heistä, A. V. suurikasvuinen, kaksikymmenkuusivuotias mies Pohjanmaalta, jota pidettiin erittäin taipumattomana, julkeana ja vaarallisena, seisoi ikkunan ääressä Mathildan astuessa sisään. Vanki mittaili häntä hämmästynein ja ivallisin katsein. Mathilda aikoi ystävällisesti tervehtien mennä hänen luokseen, mutta kompastui samassa suureen rautarenkaaseen, joka oli kiinnitetty lattiaan. Mies seisoi liikkumattomana ja sanoi halveksivasti virnistäen: "Neiti raukka, joka oli kaatua! Te ette ole tottunut tällaisiin lattian koristuksiin. Ne ovat kuitenkin yhteiskunnan turvallisuudelle erittäin hyödyllisiä kapineita. Noita", lisäsi hän ja viittasi renkaaseen ja siihen kiinnitettyyn ketjuun, "käytetään estämään minua pakenemasta. Nämä paksut muurit eivät anna tarpeeksi suojaa sellaista petoa vastaan kuin minä olen, siksi kytketään minun toinen jalkani joka ilta kahleeseen, joka on kiinnitetty tuohon renkaaseen."
Vaikka hän puhui ivallisesti ja katkerasti, oli hänen kasvoillaan kuitenkin surumielinen ilme. Ensi hetkestä alkaen heräsi Mathildassa harras mielenkiinto miestä kohtaan. Hän antoi hänelle pienen kirjan ja raamatunlausekortin ja alkoi puhua hänelle Jumalasta. Mies tuntui kuitenkin niin hajamieliseltä ja välinpitämättömältä, että Mathildan täytyi etsiä keskustelulle joku toinen kiinnekohta. Äkkiä hän vaihtoi puheenainetta ja alkoi kertoa F:stä. Kun hän lopuksi mainitsi, että hänestä oli tullut kristitty, elpyi V. ja kuunteli erittäin huvitettuna. Hän oli itse tuntenut F:n, jota sanottiin "Pohjanmaan kauhuksi", vieläpä ollut hänen mukanaankin hänen seikkailurikkailla retkillään. Kun Mathilda sitten toi F:n terveiset kaikille hänen entisille ystävilleen sekä kehoituksen, että hekin jättäytyisivät Jumalalle saadakseen saman rauhan ja siunauksen, minkä hän oli löytänyt — loppui V:n itsehillintä. Kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään, ja huulet nytkähtelivät suonenvedontapaisesti sisäisestä liikutuksesta. Mutta juuri silloin kurkisti vartija ovesta, ja mies, joka ei tahtonut näyttää, miten liikutettu hän oli, kääntyi nopeasti ikkunaan päin, ojensi Mathilda Wredelle kätensä ja sanoi lyhyesti: "Hyvästi, neiti!"
Lappeenrannasta Mathilda jatkoi matkaansa Mikkeliin, jossa hän kävi lääninvankilassa. Ensin koottiin kaikki vangit vankilan kirkkoon, jossa hän puhui heille yhteisesti ja sitten hänelle tarjottiin tilaisuus keskustella yksityisesti jokaisen kanssa.
Mikkelistä saamistaan vaikutelmista hän kirjoittaa muun muassa seuraavaa:
"Vangit ovat täällä mielestäni vastaanottavampia vaikutelmille kuin tutkintovankiloissa yleensä. Suomen tutkintovankilat tullaan nyt järjestämään uudelleen, eikä se olekaan liian aikaista, sillä ne ovat olleet tähän saakka hyvin huonossa kunnossa eivätkä ollenkaan tarkoitustaan vastaavia. Sitäpaitsi ovat ne olleet suorastaan kaikenlaisten rikosten kouluja, kun vankeja on säilytetty yhteisissä huoneissa. Usein on esim. aivan viattomia asukkaita teljetty samaan huoneeseen kehittyneiden rikollisten kanssa. Kuluttaakseen aikaa nämä kertovat kerskuen kaikista kujeistaan ja urotöistään ja tekevät sen sellaisella tavalla, että he esiintyvät toverien silmissä oikein urhoina. Muutaman viikon oleskelun jälkeen tuollaisten taitavien veijarien parissa sattuu, että moni heikko luonne, joka on viattomasti joutunut vankilaan, lähtee sieltä täysinoppineena rikollisena.
"Tutkintovankilan yhteydessä tahdon vielä kosketella erästä asiaa, jota olen paljon ajatellut ja josta olen lukenut. Meidän maassamme ei ole minkäänlaista lakia, joka suojelee viattomasti vangittua joutumasta kärsimään loukatusta kunniasta, vankilassa kestämästään tuskasta, kadotetusta vapaudesta, osasta elämää, joka niin sanoaksemme on ryöstetty häneltä, ja vaurioista, jotka ovat olleet seurauksena siitä, että hänen asiansa ovat jääneet hoitamatta tahi uskotut vieraitten käsiin, sekä syvästä tuskasta, jota hänen täytyy kärsiä ollessaan erotettuna vaimosta ja lapsista. Vielä tänäkin päivänä saattaa syytetty, vaikka olisikin täydellisesti viaton, joutua useita kuukausia kestävän tutkimuksen alaiseksi. Oikeuden jako käy hitaasti, eikä vangitun tuska ja levottomuus voi sitä kiiruhtaa."
Helsingissä.