Samassa vankilassa oli mies, joka oli kolmaskertaisesta varkaudesta tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Hän oli matkalla käräjille murhannut vanginkuljettajan. Mathilda odotti näkevänsä hänet hyvin paatuneena ja hämmästyi sentähden kovasti, kun ovi aukeni ja hän näki edessään aivan nuoren ja sangen kauniin pojan, joka askarteli huoneessaan valmistaen tulitikkulaatikolta. Hän keskeytti heti työnsä ja nousi vankilamääräysten mukaisesti seisomaan. Mutta kun ovi oli suljettu ja he olivat yksin, vetäytyi hän erääseen huoneen nurkkaan ja tarkasteli Mathildaa sieltä aroin katsein, aivan kuin olisi peljännyt häntä. Eräs pikku tapaus sai aikaan sen, että hänen arkuutensa muuttui luottamukseksi. Sattui näet, että Mathilda tahtomattaan tallasi hänen tulitikkulaatikkonsa, joka oli lattialla, niin että se meni aivan pilalle. Hän tiesi, että tutkintovangit saavat määrätyn prosentin työnsä tuottamista tuloista, ja siksi koski vahinko häneen erityisen kovasti. Sydämellisesti pyysi hän anteeksi aiheuttamaansa vahinkoa, ja mies oli varmaan tuntenut, että hän todella tarkoitti totta, sillä samassa silmänräpäyksessä näytti siltä, että hän alkoi luottaa Mathildaan.
Mathilda kävi useita kertoja nuoren miehen luona, ja oli ilmeistä, että hänessä oli tapahtunut täydellinen muutos. Kun hän sanoi miehelle hyvästi jatkaakseen matkaansa Turkuun, kertoi tämä hänelle, kuinka hän oli peljännyt häntä hänen ensi käynnillään. "Nyt minä ymmärrän, että minussa oleva paha se pelkäsi, sillä se tunsi, että se voitettaisiin." Ja sitten hän lisäsi: "Pian saan tietää tuomioni. Luultavasti minut tuomitaan pakkotyöhön johonkin Siperian kaivokseen tahi, kukaties, aiotaan minut mestata muille varoitukseksi. Miten käyneekin, niin älkää olko minusta levoton, sillä mitä tapahtuneekin tälle syntiselle ruumiille, sielu kuuluu kuitenkin Jumalalle."
Loppuarvostelunsa Hämeenlinnan lääninvankilasta. Mathilda Wrede antaa seuraavin sanoin:
"Eräs asia, joka on suuresti ilahduttanut minua, ja joka vaikuttaa että Hämeenlinnan lääninvankila on paras kaikista muista Suomen vankiloista — en tiedä miten on Oulun ja Kuopion lääninvankiloiden laita, koska en ole vielä ollut niissä — on, että ei ainoastaan linnavallesmanni, vaan myös useat vartijoista ovat kristittyjä. Niin pitäisi olla kaikissa vankiloissa, sillä silloin voitaisiin vankeja todella parantaa heidän vankeusaikanaan."
Toivolan koti.
Oli maaliskuun 14 päivä 1886. Talvinen aurinko loisti kirkkaana ja siroitteli säteileviä timantteja lumikentille. Puut seisoivat huurteisina ihanimmassa talvipuvussaan.
Rabbelugnin suuressa valoisassa salissa istui maaherra Wrede tyttäriensä Helenan ja Mathildan kanssa yksinkertaisen, mutta aivan kuin juhlaa varten katetun kahvipöydän ääressä. Vietettiin "pikku Tildan" nimipäivää, ja tunnelma oli lämmin ja tuttavallinen. "Tule, tyttöseni, niin menemme kävelemään!" sanoi isä lopuksi nousten paikaltaan. Mathilda oli heti valmis, ja niin he kulkivat yhdessä laajojen peltojen yli pitkin Kymijoen rantaa, kunnes tulivat Tuomenojan torpalle. Siellä isä pysähtyi sanoen: "Torppari on kuollut. Vaimo ja lapset saavat muuttaa taloon, ja tänne me perustamme kodin vapautuneille vangeille. Sinä olet monta kertaa sanonut, että ystävilläsi on melkein ylivoimaisia vaikeuksia, ja että heidät melkein pakotetaan lankeamaan uudelleen rikoksiin, kun he vankiloista vapautuessaan jäävät maailmalle kodittomina ja yksinäisinä. Samaa kirjoittaa myös Henrik. Nyt, kun hän pian palaa Siperiasta, tarvitsee hän työtä, joka voi tyydyttää häntä, ja minä luulen, että hän mielellään ottaa hoitoonsa kodin, jonka nyt annan teille molemmille ja joka, kuten toivon, saa olla avuksi ja nousemiseksi monille onnettomille ystävillesi."
Mathilda oli ylen onnellinen.
Syksyllä palasi parooni Henrik Wrede Suomeen oleskeltuaan Siperiassa kaksi ja puoli vuotta. Seuraavana kesänä avattiin Tuomenojan torpassa koti, joka sai nimen "Toivola". Koko harrastuksensa ja koko rakkautensa antoi Mathilda nyt tuohon työhön, silloin kuin hän ei ollut vankilamatkoillaan. Usein hän otti väen mukana osaa heidän töihinsä.
Sattuipa kerran keväällä, kun kevätkaura oli jyrästettävä, että parooni Henrik oli matkoilla ja Mathilda valvoi yksinään miesten töitä. Illalla hän sanoi eräälle miehistä: "Huomenna L. on hyvä ja jyrästää kauran, muuten se kasvaa liian korkeaksi." "Kuka tulee toiseksi?" kysyi mies. "Olen ajatellut, että L. tekisi sen yksinään. Tämä työ pitäisi yhdenkin miehen voida suorittaa." "Semmoista se on, kun herrasväki puhuu", kuohahti L. "Huomenna tulen minä ja jyrästän kauran", sanoi silloin tuo kaksikymmenkolmevuotias tyttö. "Jos kerran olen sitä mieltä, että yhden ihmisen tulee ennättää tehdä se, näytän minä myös, että asia on niin. L. saa muuta tehtävää."