Kun kello läheni viittä seuraavana aamuna, oli Mathilda Wrede Toivolassa. Miehet olivat nähneet hänen tulevan ja hevonen oli juuri valjastettu, kun hän saapui perille. Kaikki seisoivat odottaen. Heidän mielestään oli kauhean hauska nähdä hänet työssä. Mathilda aloitti. Käänteessä riensi V. hänen luokseen: "Minä tulen kääntämään jyrän", sanoi hän. "Ei, kiitos, teillähän on muuta tehtävää", kuului vastaus. Mathilda ajoi hevosen ojan yli ja käänsi siellä, siten hänen ei tarvinnut turvautua muitten apuun. "Minä menen hakemaan neidille heinäsäkin istuimeksi", sanoi L. Sen Mathilda oli kokonaan unohtanut, mutta hän vastasi sen olevan tarpeetonta. Sitten tuotiin hänelle kaljaa. Hän kiitti, mutta jatkoi jyrästämistä.
Kun Mathilda Wrede tuli päivälliselle, oli hänen ruumiinsa kuin piesty, mutta hän oli liian ylpeä lakatakseen työstä. Sitten hän otti levänneen hevosen, ja kello neljänneksen yli seitsemän oli päivätyö tehty. Taas seisoivat kaikki miehet katselemassa. — Mathildan oli pitkän aikaa tämän voimannäytöksen jälkeen vaikea liikkua.
Syksyllä oli parooni Henrik kirkolliskokouksessa ja jälleen hoiti Mathilda Toivolaa yksin. Miesten käytös ei suinkaan täyttänyt toiveita.
Tiet ja vainiot olivat sateen liottamat, jonka tähden Mathilda oli pyytänyt kahta miehistä, H:ta ja V:tä vetämään taloon hiekkaa. Kun he olivat tulleet kuormineen, näki hän heidän työskentelevän pienet lapiot kädessä. "Ettekö tiedä, miehet, kuinka kuorma tyhjennetään?" kysyi Mathilda silloin avaten kärryjen luukun ja kaatoi hiekan maahan.
Miehet suuttuivat. V. ajoi pois, kun taas toinen jätti hevosensa pihalle ja meni työpajaan, jossa oli muutamia miehiä. Mathilda meni perästä. H. oli istuutunut rahille tahkon viereen, ja kirves oli maassa hänen jaloissaan. "H. älkää antako hevosen seisoa tarpeettomasti pihalla!" sanoi Mathilda. Samassa silmänräpäyksessä syöksyi H. penkiltä, tempasi kirveen ja tähtäsi häneen. Mathilda suorastaan lensi miestä kohden hirvittävän kiihtyneenä. "Kirves alas paikalla!" huusi hän. "Mitä te ajattelette, kun kohotatte kirveen?" H. hämmästyi niin, että käsi vaipui. Muut miehet näyttivät pelästyneiltä. "P. menkää pihalle ja riisukaa hevonen! Tuo mies ei saa ajaa sitä, koska hän on niin raaka." Ja vilkaisten H:ään virkkoi hän: "Tämän jälkeen toivon saavani puhella kanssanne." Hän kääntyi ja meni veljensä huoneeseen.
Mitä hän tekee, jos H. tulee hänen luokseen? Ja mitä hänen oli tehtävä, ellei hän tullut? Henrik veli oli poissa ja hänen isänsä oli poissa, mutta miehet eivät saa luulotella, että hänen kanssaan voi leikitellä.
Puolen tunnin kuluttua tuli H. Mathilda, joka istui kirjoituspöydän ääressä, katsahti työstään "Otaksun että H:lla on jotain sanomista", sanoi hän. H. vaikeni ja näytti nyreältä. "Kun H. haluaa puhua, niin keskeyttäkää minut! Minä kirjoitan sillä aikaa." Hän kirjoitti nimensä yhä uudelleen ja uudelleen kovassa jännityksessä. Mies yritti istuutua. "Te ette istuudu ennen kuin olette sanonut asianne!" H. ei mennyt tiehensä, kuten hän oli luullut, vaan sanoi lopulta: "Pahasti olen käyttäytynyt!" — "Hyvä, että huomaatte sen", oli Mathildan lyhyt vastaus. "Hyvästi!" H. meni ääneti huoneesta hänen jäädessään istumaan.
Kun maaherra Wrede kotiin tultuaan sai kuulla, mitä oli tapahtunut, oli hän sydämestään iloinen, että kaikki oli käynyt hyvin.
Parooni Henrikin ollessa vielä kirkolliskokouksessa makasi Mathilda Wrede eräänä pimeänä lokakuun yönä ja heittelehti vuoteellaan saamatta unta silmiinsä. Syvän tuskan ahdistamalla hän ajatteli Toivolan väkeä, sillä hän tunsi että jotakin oli tapahtunut. Hänen täytyi lähteä katsomaan; "Lord" ohjaisi häntä kyllä pimeässä. Niin häh nousi, pukeutui ja kutsui suuren, valkean englantilaisen setterikoiransa. "Lord", sanoi hän, "Toivolaan!" Viisas eläin ymmärsi heti, mikä oli tarkoituksena, ja niin he kulkivat yhdessä keskellä yötä pari kilometriä pitkän taipaleen.
Päästyään Toivolaan hän ei löytänyt kotoa muuta kuin yhden miehistä. Hän odotti jännityksellä aamua. Kaksi miestä palasi hetken kuluttua, mutta he olivat aivan avuttomassa tilassa. Kun alkoi valjeta, valjasti Mathilda "Stjärnan", hevosensa, ajopelien eteen ja lähti etsimään muita. Olivatko he karanneet, vai oliko heillä jotain muita kujeita mielessä? Kauan etsittyään hän löysi kaksi miestä mitä surkeimmassa tilassa. Vaivoin hän sai juopuneet miehet nousemaan ajopelien takaistuimelle, jonka jälkeen lähdettiin Toivolaan, ja pian oli hänellä sitten taas koko joukkonsa kotona jälleen.