Eräänä päivänä Mathilda meni talliin katsoakseen hevosia ja löysi vanhan "Stjärnan" aivan ruokkoamattomana. Hevonen, jonka hän oli saanut varsana jo pienenä tyttönä ollessaan isältään, oli aina ollut äksy.
"Miksi 'Stjärna' on ruokkoamatta?" kysyi hän suurelta karkeatekoiselta mieheltä, joka seisoi tallimäellä. "En minä uskalla mennä sen luo", vastasi mies, "se vain puree ja potkii, kun minä tulen lähelle." — "Vai niin", arveli Mathilda Wrede, joka heti ymmärsi, ettei se ollut hänen laiminlyömisensä syynä, "V:n pitää luonnollisesti olla varovainen ja huolehtia hengestään, mutta 'Stjärna' on tottunut siihen, että se ruokotaan joka päivä, ja siksi minä teen sen nyt. Me olemme vanhoja hyviä ystäviä, minulle se ei tee pahaa."
Hän talutti hevosen tallista. "Nyt saa V. katsella, kun minä teen kokeen", sanoi hän, "mutta asettukaa niin kauaksi siitä, ettei se yletä potkaisemaan eikä puremaan teitä." Mathilda rupesi harjaamaan ja hevonen seisoi aivan rauhallisena ja hiljaa. "Kummallinen hevonen tämä", sanoi hän, "minä koettelen sualla." V. näytti nololta. "Antakaa minun sukia hevonen", pyysi hän. "Ei vielä, minun pitää ensin katsoa, voiko siihen varmasti luottaa", ja hän jatkoi yhä sukimistaan. "Nyt voi V. jatkaa", sanoi hän lopulta. "Tuo merkillinen hevonen ei näytä tänään olevan pahalla tuulella." Ja hän ojensi harjan ja suan miehelle, joka oli hyvin häpeissään.
Siitä päivästä lähtien ei V. jättänyt koskaan ruokkoamatta "Stjärnaa".
Erään toisen kerran Mathilda lähti postiin suuri rahakirje mukanaan. Ajomies ei näyttänyt suinkaan luotettavalta istuessaan synkissä mietteissään kuskipukilla. Tie kulki aution metsän läpi ja ylt'ympäri vallitsi hiljaisuus, vain hevosen kavioiden kapse maata vasten häiritsi hiljaisuutta.
"Onko todellakin totta, että neiti on matkalla postiin suuri rahakirje muassaan?" kysyi kuski äkkiä. "On", kuului vastaus. Mies jatkoi: "Kuinka neiti uskaltaa kulkea yksin minun kanssani metsän läpi, vaikka tiedätte, että minä olen tehnyt ryöstön saadakseni jonkun markan, lukuunottamatta kaikkia murtoja, joissa olen ollut mukana? Eikö neiti ollenkaan pelkää?" — "En, V., en vähintäkään, sillä minä tiedän, että mies, joka teki nuo huonot teot, oli itse huono, mutta nyt hän ei enää ole, ja minä luotan häneen." Nuori tyttö lausui sanat hyvin rauhallisesti.
Oltiin jälleen ääneti. Kuului vain kaukaisen kosken pauhu ja hevosen kavioiden kopina. Mutta äkkiä katkaisivat kiivaat nyyhkytykset hiljaisuuden — kuskipukilla istuva mies ei jaksanut enää hillitä itseään. "Hän uskoo minuun!" nyyhkytti hän. "Jumala, auta minua! Minä tahdon, minusta täytyy tulla parempi ihminen!"
Kun jonkun aikaa oli kulunut, ja Mathildalle kerääntyi yhä enemmän työtä vangeista ja heidän perheistään, ymmärsi hän paremmaksi, että vain yksi henkilö hoitaisi Toivolaa, ja hän jätti sen kokonaan veljelleen, joka jatkoi siellä toimintaa useita vuosia.
Vankilamatkoja vv. 1886-1888.
Toukokuun 21:stä päivästä kesäkuun 2:een päivään 1886 Mathilda Wrede oleskeli Helsingin vankiloissa. Tällä kertaa hän kuitenkin oli niin sairas, ettei jaksanut puhella kaikkien Sörnäisten vankien kanssa.