Matkalla joku ehdotti, että yksi kunkin maan edustajista lausuisi maansa kielellä kansallislaulunsa tahi lukisi jonkun merkkilauseen. Siitä syntyi oikein eri kielten sekasotku. Leo Mechelin lausui ruotsiksi yhden säkeistön "Maamme laulusta", ja Mathilda Wrede ajatteli: "Ei kukaan ole sanonut ainoatakaan sanaa suomeksi." Seuraten hetken mielijohdetta hän lausui: "Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, että jokaisen, joka uskoo häneen, ei pidä hukkuman, vaan iankaikkisen elämän saaman."
Kun he lähenivät matkan päämäärää, kohtasi heitä kaunis näky. Mitä ihanimpia hevosia ja mitä koreimpia ajopelejä seisoi odottaen rannalla. Mathildaa, joka rakasti hevosia, hämmästytti erityisesti kaksi valjakkoa, toinen mustine, toinen valkoisine hevosineen. Joku tiesi kertoa, että jälkimmäiset olivat kruunajaishevoset, ja että keisarinna oli saanut ne häälahjaksi monta vuotta sitten.
Veneet laskivat maihin. Airueet tulivat ja näyttivät kullekin oman paikkansa ja Mathildan suureksi hämmästykseksi osoitettiin hänelle ja eräälle portugalilaiselle kreivittärelle kunniapaikat ajoneuvoissa, joita veti juuri tuo ihanien valkoisten hevosten muodostama nelivaljakko. Molempien vasemmanpuoleisten hevosten selässä istui esiratsastaja, ja kullalla kirjaillut hovilakeijat seisoivat ajoneuvojen takana. Ja niin lähdettiin keisarilliseen linnaan. Kun siellä oli katseltu kaikki taideaarteet, nautittiin illallinen kauniissa "Mon plaisir" nimisessä huvilassa, joka oli rakennettu mereen. Oldenburgin prinssi, kongressin kunniapresidentti, toimi keisarin sijasta isäntänä. Aterian jälkeen astui Venäjän vankeinhoidon päällikkö G.-V. Mathilda Wreden luokse ilmoittaen, että prinssi toivoi saavansa nähdä hänet. Hän tarjosi Mathildalle käsivartensa ja saattoi hänet suurenpuoleiselle parvekkeelle, jossa prinssi seisoi.
Vähän myöhemmin tuli Ranskan vankeinhoidon päällikkö hra H. Mathildan luokse kantaen joitakin kirjoja. "Hyvä neiti", hän sanoi, "me olimme eilen eri mieltä, mutta toivon kuitenkin, että tahdotte olla hyvä ja ottaa tämän kirjan." — hän ojensi Mathildalle kirjan, joka oli kauniisti sidottu valkeisiin nahkakansiin ja kullalla koristettu. "Tässä käsittelen samaa ainetta, josta eilen esitelmöin. Näitä niteitä olen tilannut vain kaksitoista kappaletta. Yhden on Hänen Majesteettinsa Keisari ottanut armollisesti vastaan, ja nyt pyydän neitiä olemaan ystävällinen ja ottamaan tämän." — "Monsieur, minä kiitän teitä suuresta ystävällisyydestänne", vastasi Mathilda, "mutta meillä on niin kokonaan erilaiset mielipiteet, etten koskaan ymmärtäisi kirjaanne, ja koska sitä on vain niin harvoja kappaleita, niin onhan viisaampaa, että annatte ne jollekin, joka paremmin kuin minä voi pitää kirjaanne arvossa."
Vihasta kalpeana kumarsi hra H. poistuen sanaakaan sanomatta.
Muutamia päiviä myöhemmin kirjoittaa Mathilda jälleen kirjeessään kotiin:
"Tänään jätettiin minulle kutsukortti päivällisille, jotka pidetään huomenna Talvipalatsissa. Kortissa sanotaan: 'Naiset juhlapuvussa.' Kun huomenna on sitä paitsi sunnuntai, päätin olla menemättä sinne. Menin kongressin toimistoon ja ilmoitin: 'La baronne de Wrede n'a pas la possibilité d'assister au grand diner du palais.' [Vapaaherratar Wrede ei ole tilaisuudessa ottamaan osaa palatsissa pidettäviin suuriin päivällisiin.] Kysyttiin syytä ja minä vastasin luonnollisesti totuuden mukaisesti. Virkamies oli hyvin onneton ja selitti, että oli vaikea lähettää peruutusta, sillä paikkani oli jo määrätty. 'La place de baronne est à la table imperiale' [Vapaaherrattaren paikka on keisarillisessa pöydässä.], sanoi hän. Minä kieltäysin kuitenkin, sillä luulen että siellä tullaan juomaan viiniä, kenties on tanssiaisetkin ja muuta sellaista, mikä ei sovi minulle. Aion tehdä jotain aivan muuta huomenna, aion istua taivaallisen Kuninkaani pöydässä ja viettää Jeesuksen muistojuhlaa yhdessä rakkaitten, vaatimattomien ja lämpimästi uskovien 'Pashkovilaisten' kanssa."
Viimeisessä kirjeessään tästä kongressista hän kirjoittaa
Helena-sisarelleen:
"Huomenna matkustamme erääseen nuoria rikollisia varten perustettuun maanviljelyssiirtolaan. Varjelkoon Jumala minua joutumasta ajamaan yhdessä tuon etevimmän ja kaikkein eniten juhlitun julkisen edustajan, ranskalaisen hra H:n kanssa. Hän on pirullisin ihminen, minkä olen koko elämässäni nähnyt, mutta tavattoman nerokas ja harvinainen puhuja. Aina kun hän puhuu, taputtavat muut, mutta minä en voi tehdä sitä. Kerran sattuivat katseemme yhteen, se tapahtui minun puhuessani 'Jumalan voimasta', ja silloin hän punastui."
Tälläkin kertaa Mathildan sisällinen vaisto johti häntä oikeaan. Pian senjälkeen kävi ilmi, ettei hra H. ollutkaan sellainen mies, jollaiseksi häntä oli luultu.