Kotona jälleen.
Väsyneenä mutta onnellisena Mathilda palasi kotiinsa Rabbelugniin. Rakkaittensa parissa piti hänen nyt saada nauttia hyvin tarvitsemaansa lepoa, sitä toivoivat ainakin hänen isänsä ja Helena-sisarensa. Mutta niin ei käynyt. Jo seuraavana päivänä hän sai Tampereelta Koposelta kirjeen, jossa tämä pyysi Mathildaa tulemaan sinne niin pian kuin suinkin. — Hän ei ollut voinut pakottautua jättämään synnyinmaataan. — Kirjeen alla oli "Narrailija", koska hän oli "aina pyrkinyt eteenpäin valehdellen ja pettäen", kuten hän itse sanoi.
Oltuaan kotonaan puolitoista päivää Mathilda sanoi taas hyvästi omaisilleen ja matkusti Tampereelle. Koponen, joka ei ollut merkinnyt kirjeeseensä minkäänlaista osoitetta, oli ilmoittanut saaneensa paikan eräässä tehtaassa. Punnittuaan kauan asiaa Mathilda päätti mennä työläisiä vastaan heidän tullessaan työmaaltaan päivällistunnille. Hän kulki hitaasti pitkin katua koskelle päin ja pysähtyi sitten selin putoukseen samalla koko ajan tarkaten väkeä, joka virtasi tehtaasta ulos. Monet miehistä hän tunsi vankiloista, mutta ei uskaltanut tervehtiä peljäten jotenkin paljastavansa heidät. Vihdoin hän näki Koposen tulevan, kahden muun miehen seurassa. Mathilda rupesi kulkemaan katua pitkin samaan suuntaan kuin hekin. Mieskin huomasi Mathilda Wreden ja jättäytyi tovereistaan jälkeen. Kulkiessaan miehen ohitse hän sanoi hiljaa: "Tulkaa illalla", antoi osoitteensa ja jatkoi kulkuaan.
Koponen tuli päivätyön päätyttyä. Hän oli hyvin onneton ja kertoi päättäneensä antaa itse itsensä ilmi poliisille. Kun hän ei ollut tehnyt mitään pahaa — sillä kukaan ei tiennyt hänen varastaneen luostarin munkeilta — toivoi hän, että hänet lähetettäisiin kruunun kyydillä Siperiaan. Mathilda Wrede myönsi, että se oli parasta, mitä hän voi tehdä. Sitten Koponen pyysi, että Mathilda tulisi hänen kanssaan poliisikamariin seuraavana aamuna. Se oli hyvin vaikeaa ja raskasta, mutta Mathildalla ei ollut sydäntä kieltää, kun hän näki, kuinka hartaasti hän sitä toivoi.
Miehen mentyä Mathilda soitti poliisimestarille, valmisti häntä heidän käyntinsä varalta sekä pyysi häntä ottamaan tuon onnettoman miehen ystävällisesti vastaan. Seuraavana aamuna he menivät yhdessä poliisikamariin. — Siellä heidän oli erottava.
Kun Mathilda Wrede palasi kotiin, tapasi hän sattumalta veljensä — lakimiehen — junassa ja kysyi häneltä, mitä hän voisi tehdä tuon miesparan hyväksi. Veli neuvoi, että hän lähettäisi ensi tilassa senaattiin armonanomuksen hänen puolestaan. Mathilda teki niin ja kirjoitti samalla eräälle tutulle virkamiehelle Helsinkiin pyytäen hänen heti ilmoittamaan, kun asia oli ollut esillä senaatissa. Jonkun ajan kuluttua hän sai sähkösanoman. Päätös oli langetettu, mutta se oli kieltävä.
Ensimmäisellä junalla matkusti Mathilda Wrede Helsinkiin, meni senaattiin ja pyysi saada nähdä asiakirjat. Niistä kävi ilmi, ettei suomalaisella taholla voitu tehdä mitään, koska Koponen oli Siperian siirtolaisia. Ensi tilassa sähkötti Mathilda parooni Nicolaylle Pietariin ja pyysi häntä kääntymään asiassa Venäjän keisarillisen senaatin puoleen. Hän teki niin, mutta vastaus oli jälleen kieltävä. Koposen aika oli ollut Siperiassa liian lyhyt, jotta armahtaminen olisi voinut tulla kysymykseen. Mathilda sähkötti uudelleen: "Vetoa keisariin!" Sekin tehtiin.
Keisarin esittelijä, kenraali R., sanoi kuultuaan, millainen asia oli: "Mikäli minusta riippuu, armahdetaan mies." Mutta seuraavana päivänä määrättiin hänet tarkastusmatkalle Moskovaan, ja Koposen asian esitteli sama henkilö, joka oli kaksi päivää aikaisemmin langettanut senaatissa kielteisen päätöksen. Häntä suututti kovasti, että jo loppuun käsitelty asia oli otettu jälleen esille. Eräs vankijoukko oli vähän aikaa sitten lähetetty Siperiaan, ja nyt pantiin Koponen kiireesti taipaleelle, jotta hän saavuttaisi sen matkalla. Kun kenraali R. palasi tarkastusmatkaltaan ja sai kuulla, kuinka asian oli käynyt, puhkesi hän loukkaantuneena sanomaan: "Kyllä minä määrään tässä asiassa", jonka jälkeen hän lähetti sähköteitse erääseen vankilaan, minne hän tiesi vankijoukon pysähtyvän lepäämään matkallaan, määräyksen Koposen kiireellisestä vapauttamisesta, koska hänet oli armahdettu.
Mathilda ja kaikki hänen omaisensa seurasivat suurella mielenkiinnolla miehen kohtaloa, ja Mathildan vanhin veli oli luvannut ottaa Koposen metsänvartijaksi tilalleen niin pian kuin hän palaisi Suomeen. Mutta turhaan odotettiin kuitenkin hänen paluutaan — hänestä ei kuulunut enää milloinkaan mitään, eikä kukaan tiedä, mikä kohtalo hänen osakseen oli tullut.
Mathilda Wrede säilyttää viimeisen käyntinsä Koposen luona valoisassa ja kauniissa muistossa. Tämä sanoi silloin muun muassa: "Neiti on auttanut minua niin paljon ja osoittanut minulle tien Jumalan luokse, joka antaa syntiselle anteeksi. Maksoi kyllä vaivan tulla Suomeen. Hetki sitten istuin täällä yksinäni ja ajattelin: Pian tulee ystäväni. Sitten muistin oman asemani ja teidän ja sanoin ääneen itselleni: 'Äh, roisto, pysy aisoissa!'"