Työtä ja lepoa.
Heinäkuun 18:ntena päivänä 1892 maaherra, vapaaherra Karl Gustav Wrede jätti maisen kotinsa muuttaen ylhäisempään ja parempaan elämään. Omaisten suru oli suuri, mutta ei toivoton.
Hautajaispäivä oli painunut iltaan. Wredein sukuhaudassa Anjalan kirkkomaalla lepäsi rakas isä. Ruumiillisesti ja sielullisesti väsyneenä Mathilda meni huoneeseensa kaivaten yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Kuten tavallisestikin hän pakeni elävän Jumalansa turviin, ja hän, "joka antaa väsyneille voiman", tuli hänen luokseen. Niin Mathilda avasi Raamattunsa ja hänen katseensa kiintyi sanoihin: "Minun palvelijani Mooses on kuollut, niin nouse nyt ja mene tämän Jordanin ylitse, sinä ja kaikki tämä kansa, siihen maahan, jonka minä annan Israelin lapsille." Jos. 1: 2. "Ei siis ensinkään lepoa eikä hiljaisuutta", tuumi Mathilda itsekseen. "Niin, minä laittaudun valmiiksi mennäkseni tämän kansan kanssa. Ylihuomenna matkustan Kakolaan."
Sisarusten pettymys oli suuri, kun Mathilda pysyi päätöksessään matkustaa Turkuun. Hän olisi kipeästi tarvinnut lepoajan, jonka oli aikonut suoda itselleen vanhassa kodissaan, se kun kohta ei enää ollut hänen niin kuin ennen.
Kakolassa ottivat sekä vangit että virkamiehet hänet erittäin suurella rakkaudella vastaan, ja nähdessään onnettomain ystäviensä ilon siitä, että hän taas oli heidän joukossaan, hän unohti itsensä antautuen jälleen kokonaan työhön heidän hyväkseen.
"Rakas, rakas Kakolani", kirjoittaa hän sieltä sisarelleen. "Minun oikea paikkani täällä maailmassa on surun tyyssijoissa. Niissä minua tarvitaan ja niissä voin olla hyödyksikin, iloksi ja avuksi. Kiitän Jumalaa ihanasta tehtävästä, jonka hän on rakkaudessaan antanut minulle." Ja sitten hän lisää: "Usein kiitävät ajatukseni taaksepäin siihen aikaan, jolloin rakkaan isämme kärsimykset lähenivät loppuaan ja hänen väsynyt henkensä seisoi iankaikkisuuden rajamailla. Ajatus ei pysty tajuamaan, että me ylösnousemisen aamuna saamme jälleen katsella noihin silmiin, jotka ovat niin usein rakastavina levänneet meissä ja jotka kuolema on sulkenut. Helena, rakkaani, isämme otettiin meiltä vähäksi aikaa, jotta me saisimme 'pitää hänet iankaikkisesti'." — — —
Aamusta iltaan Mathilda oli Kakolassa ja hänestä tuntui melkein kuin olisi "varastanut jotakin vangeilta", jos hän soi itselleen tunninkaan levon.
Päivää ennen kuin Mathilda Wrede aikoi lähteä Turusta, hän istui useita tunteja erään elinkautisen vangin kuolinvuoteen ääressä. Elon kipinän sammuttua, kun häntä ei enää tarvittu siellä, hän meni jatkamaan työtään toiselle osastolle. Mutta vankilan pihalla rupesi häntä kovasti pyörryttämään ja sydänkohtaus pakotti hänet istuutumaan ja levähtämään. Muutamat vangit, jotka olivat pihalla, näkivät sen ja kuin kulovalkea levisi huhu miehestä mieheen, että "vankien ystävä" oli sairastunut.
Myöhemmin päivällä, kun vangit ryhmittäin kävelivät pihalla, Mathilda meni sanomaan heille hyvästit ennenkuin matkustaisi pois. Silloin eräs leveäharteinen vanhahko mies astui hänen luokseen sanoen ylpeänä saadessaan puhua tovereittensa puolesta: "Neiti Wrede! Tunnustaako neiti sanoneensa, että Jumala on kaikkitietävä?" "Tunnustan", kuului vastaus. "Neitihän on myös sanonut meille, että Jumala on rakkaus?" "Olen", vastasi Mathilda. "Ja että Jumala on kaikkivoipa?" mies jatkoi. "Kyllä, sen olen sanonut. Hän voi tehdä kaiken." "No", jatkoi mies yhä, "jos on totta, että Jumala on kaikkitietävä, silloinhan myös tietää neidin olevan ainoan ystävämme. Jos hän on rakkaus, ei hän henno ottaa meiltä ainoaa, mikä meillä on. Jos hän on kaikkivoipa, ei hänelle maksa mitään, vaikka antaakin meidän pitää neidin. Tähän saakka emme ole välittäneet paljoakaan Jumalasta, mutta jos neiti nyt kuolee, silloin me rupeamme oikein vihaamaan häntä."
Mathilda seisoi ääneti ja kyyneleet sumensivat hänen silmänsä. Sitten vastaus tuli nopeasti ja selvästi: "Saattaa käydä niin, että kuolen, saattaa sattua, etten saa enää milloinkaan nähdä teitä, mutta — jos kuolen, on se teidän syynne."