"Eilen oli hirveän hauskaa. Me kävelimme kolme virstaa mitä kauneimmassa puistossa suunnattoman suuren hiekkakivivuoren reunalla. Vuori on täynnä mitä ihmeellisimpiä luolia. Olin juuri alkanut tuumia mielessäni, kuinka jaksan kävellä takaisin, kun kuului iloista hirnuntaa, ja mitä ihastuttavimmat ajoneuvot tulivat samassa meitä vastaan. Kaksi pikimustaa, rajun eloisaa leikkihevosta, paljon pienempiä kuin ponyt, messingillä ja punaisella koristettuine valkeine siloineen oli valjastettu neli-istuimisten metsästysvaunujen eteen. Niiden jäljessä tuli samanlainen pienikokoinen hevonen vetäen pyörillä kulkevaa korituolia. Nuo kolme pientä hevosta hirnuivat ja tepastelivat, niin että sitä ilokseen katseli. Tytöt ja minä ajoimme edeltä ja minä pidin ohjia. Me kuljimme joen vartta pitkin tietöntä niittyä ja sitten korkeaa mäkeä ylös Kremoniin. — — —
"Eilen teimme aivan harvinaisen hauskan huvimatkan. Me ajoimme harmaalla nelivaljakolla ja oli hullunkurista nähdä, kuinka haikaroille tuli kiire pois tieltä meidän kiitäessämme eteenpäin. En milloinkaan ennen kuin täällä ole nähnyt noita lystikkäitä lintuja. Matkustimme eräälle luolalle, josta lumi ei milloinkaan sula. Ensin me ajoimme kaksi peninkulmaa ja sitten kävelimme. Mentiin ylös ja taas alas mitä jyrkimpiä hiekkakivikunnaita. Vuorten väri vaihtelee kuparinruskeasta vaaleankeltaiseen, vivahduksin joita ei ainoakaan maallinen maalari kykenisi jäljittelemään. Kun istun noissa syvissä luolissa, joissa usein näkee pienen lirisevän lähteensilmän, tuntuu minusta kuin olisin siirtynyt luomisen aamuun, jolloin ikiaikojen Jumala muovaili maata. — Kiitos ja ylistys, että hän on minunkin sydämeeni luonut luolan, huoneen, jossa hän asuu."
Vaikka Mathilda usein kaipasi rakkaitaan ja työtään, kului aika kuitenkin nopeasti. Loppukesällä hän palasi voimistuneena kotiin saatuaan kreivitär Heydenin välityksellä tilaisuuden käydä Pietarin kaikissa vankiloissa. Pian sen jälkeen hän oli taas täydessä työssä vangittujen ystäviensä hyväksi.
Helsinkiin muutettua.
Seuraavana vuonna Mathilda vuokrasi itselleen pienen huoneen eräältä Helsingin syrjäkadulta ystäviltään, Suomen pelastusarmeijan johtajalta Hedvig von Haartmanilta ja hänen adjutantiltaan. Hänen ylen pienen huoneensa kalustona olivat vuode, pöytä, lipasto, kaappi ja kaksi tuolia. Siellä hän asui muutamia vuosia.
Hänen tarkoituksenaan ei ollut antautua mihinkään hurskaaseen ruumiinkidutukseen, hän tahtoi säästää niin paljon kuin mahdollista voidakseen jakaa muillekin jotakin. Sitäpaitsi hän arveli voivansa parhaiten vaikuttaa väkeensä, ellei hän elänyt paremmin kuin hekään. Siksi hän päätti myös elää samalla rahaerällä kuin Kakolan vangitkin, siis kolmellakymmenelläkahdella pennillä päivän. Mutta hän ei ottanut huomioon, että ruoka, joka ostetaan sadoille vangeille yht'aikaa, tulee halvemmaksi kuin yhdelle henkilölle hankittu.
Aikaisesta aamusta Mathilda työskenteli vankiloissa, kulki vankien asioilla, kävi köyhien sairasten ja muitten luona, joita hän saattoi auttaa tahi ilahduttaa, ja iltaisin hänellä oli vastaanotto kotonaan.
Eräänä päivänä Mathilda Wreden ollessa ulkona käynneillään hän tapasi vapautuneen vangin, jätkän, joka näytti tavattoman siivottomalta ja huolimattomalta. "Rakas ystävä, te olette aina yhtä likainen", Mathilda tervehti. "Tehkää minulle se ilo, että peseydytte kerran päivässä!"
Pian sen jälkeen soitti sama mies eräänä iltana hänen ovikelloaan. Hän oli puhdas ja siisti, ja pää oli kammattu vedellä kiiltäväksi. "Kas, tuollaiselta pitää näyttää, noin hauskalta ja hienolta!" Mathilda tervehti hänen astuessaan sisään. Mies otti juhlallisesti taskustaan käärön ja ojensi sen hänelle sanoen: "Tämä on neidille!" — "Minulle! Mitä siinä on?" Hän avasi käärön. Se sisälsi Duchesse-päärynän täynnä suuria ruskeita tahroja miehen kovista sormista. "Onko tämä minulle?" — "Niin, nähkääs, neiti on niin hyvä ihminen. Minä kuljin Shoshkovin kaupan ohi ja näin tämän päärynän. Ajattelin silloin heti: Tuo pitää neiti Wreden saada, ja se maksoi kuusikymmentä penniä. Sitten minä muistin, että hän on niin tarkka siitä puhtaudesta, ja niin minä menin paperikauppaan, ostin viidellä pennillä arkin kirjepaperia ja sitten minä palasin takaisin kauppaan ja sanoin: Käärikääpäs tuo päärynä tähän!"
Ennenkuin Mathilda ennätti kiittää, oli mies taas poissa.