Erään toisen kerran Mathilda Wrede sai kuulla, että eräs äskettäin vapautunut vanki oli alkanut "löytää" jos jotakin, milloin hevosvaljaita, milloin loimia ja milloin taas jotakin muuta. Mathilda lähetti sanan pyytäen häntä luokseen.
Hän tulikin. "Rakas ystävä", Mathilda sanoi miehen istuuduttua hänen huoneeseensa. "Olen kuullut, että olette alkanut 'löytää' niin paljon, ja minä pelkään, että jos jatkatte sillä tapaa, löydän pian teidät Kakolasta." Mies näytti käyvän hämilleen ja rupesi "selittämään", mutta lopulta johduttiin täydelliseen tunnustukseen, että hän oli varastanut. Mutta Mathilda huomasi hänen silmissään välähdyksen, joka todisti miehen keksineen sopivan puolustuksen. "Eikö neiti ole koskaan kuullut puhuttavan sairaudesta, jota sanotaan kleptomaniaksi?" kysyi hän. — "Olenpa kyllä. Vaivaako teitä se tauti?" — "Niin tuota, nähkääs, neiti, minä poden juuri sitä." — "Ihmisparka! Sehän on hirveää. Ihmisethän voivat luulla, että te varastatte. Tunnetteko etukäteen, kun tauti alkaa saada teidät valtoihinsa?" — "Kyllä, kyllähän sen tuntee jo ennakolta." — "Kuinka paljon ennen? Puoli tuntia vaiko koko tunnin, vai pitemmänkö aikaa ennen?" — "Tuntia ennen." — "Sepä oli oikein hyvä, silloin tiedän neuvon. Kun te ensi kerran tunnette sairauden oireita, niin ottakaa silloin ajuri, olkoonpa sitten yö tahi päivä, tahi juoskaa suoraan luokseni! Jos olen kotona, niin saatte ottaa täältä mitä haluatte. Minähän tiedän, että se johtuu sairauskohtauksesta, mutta jos menette muitten luokse, niin he eivät ymmärrä sitä. Minä näytän teille, missä avain on, niin että pääsette sisään, vaikken olisi kotona. Tulkaapa katsomaan!" He menivät porraskäytävään. "Se on piilossa täällä maton alla kolmannella portaalla. Mutta muistakaa, ettette saa mennä muihin huoneisiin kuin minun. Kirjoituspöytään ette myöskään saa koskea, sillä siinä on papereita, joita ei kukaan saa nähdä, lipastosta ja kaapista saatte ottaa niin paljon kuin haluatte. Jos sitten palaan kotiin ja näen jotakin olevan poissa, niin tiedän, että olette sairas ja että tuotte kaiken takaisin tultuanne jälleen terveeksi." Mies punastui ja kalpeni vuoroon ja oli kovin häpeissään.
"Muistatteko, kuinka Kakolassa lupasitte Jumalalle, minulle ja itsellenne aloittaa uutta elämää? Oletteko jo unohtanut sen?" Mathilda kysyi heidän palattuaan hänen huoneeseensa. "Eiköhän teidän olisi paras alkaa taas alusta ja totella Jumalan ääntä omassatunnossanne?" He keskustelivat kauan ja vakavasti, ja syvästi liikutettuna mies lähti vihdoin Mathildan luota.
Siitä on vuosia kulunut, mutta Mathilda ei ole milloinkaan enää kuullut mitään pahaa siitä miehestä.
Aikaisin eräänä aamuna Mathilda Wreden luokse tuli kaksi naista, jotka olivat edellisenä päivänä päässeet Hämeenlinnan kuritushuoneesta. He sanoivat olevansa hirveän nälissään ja pyysivät rahaa. "Rahaa te ette saa eikä minulla ole ruokaakaan, mutta tulkaa niin menemme tässä talossa olevaan kauppaan ja ostamme, mitä tarvitsette." Naiset näyttivät tyytymättömiltä.
Mathilda osti heille juustoa, riisisuurimoita, makkaraa ja leipää, meni sitten kotiinsa ja valmistautui lähtemään Sörnäisiin. Tultuaan kadulle hän näki jonkun matkan päässä molemmat hämeenlinnalaiset ystävänsä keskustelemassa erään kolmannen naisen kanssa, ja toinen käärö toisensa jälkeen siirrettiin tämän koriin, lähetessään heitä Mathilda huomasi, että nainen, joka oli saanut kääröt, antoi rahaa noille kahdelle muulle. "Mitä tämä merkitsee, ja mitä rouva tekee?" Mathilda huudahti. "Ette te saa ottaa kahden nälkäisen ihmisen ruokaa, vaan menkää itse ja ostakaa mitä tarvitsette!" — "Mutta minähän olen jo maksanut sen", nainen vastasi. — "Olkaa hyvä ja antakaa rahat takaisin, ja rouva antaa kyllä ruokakääröt teille jälleen!" Molemmat naiset olivat myyneet ruoan markkaa huokeammalla kuin mitä se oli maksanut. He odottivat ilmeisesti, että Mathilda rupeaisi sättimään heitä, mutta hän sanoi vain: "Te olette niin hirveän nälkäisiä ja sitten te kuitenkin annatte ruokanne vanhalle tutulle auttaaksenne häntä. Minä maksan teille matkan raitiovaunussa, niin ajamme yhdessä. Viivyn hetkisen Kalliossa ja sitten tulen luoksenne ja saan nähdä, osaatteko keittää hyvää puuroa." — "Aikooko neiti häväistä meidät raitiovaunussa?" kuiskasi toinen naisista.
He ajoivat yhdessä Sörnäisiin ja erosivat siellä hetkiseksi. Mathilda Wredellä ei ollut aikaa syödä heidän puuroaan, mutta kyllä se kuitenkin keitettiin joka tapauksessa.
Eräs ehdollisesti vapautettu vanki tuli muutamana aamuna hyvin hädissään Mathildan luokse. "Tehkää tälle mitä parhaaksi näette", hän sanoi ottaen taskustaan hopeisen teelusikan ja ojentaen sen hänelle. "Eilen olin muutamien tovereitten seurassa. Me ryypiskelimme hirveästi, tupakoimme ja haastelimme tyhmyyksiä. Kun heräsin tänä aamuna, löysin lusikan taskustani. Olen kenties itse pannut sen sinne, mutta epäilen, että joku noista toisista on tehnyt sen vahingoittaakseen minua. Puolen tunnin kuluttua alkaa työni. Mitä minun on tehtävä?"
Miehen luottamus liikutti syvästi Mathildaa, sillä hän käsitti, kuinka mies nyt jätti kohtalonsa kokonaan hänen käsiinsä. "Tulkaa illalla takaisin, silloin kerron mitä olen tehnyt", Mathilda sanoi.
Mies meni työhönsä ja Mathilda istuutui lusikka kädessä miettimään, mitä oli tehtävä. Jos hän istuu siinä kauan, oli hän varastetun tavaran piilottaja, jos taas asia tulisi ilmi, suljettaisiin mies telkien taa koko loppuiäkseen. "Siinä talossa, sillä kadulla he ovat ryypiskelleet — minä menen sinne", puhui hän itsekseen.