Hän puki nopeasti päällystakin ja hatun ylleen ja taivalsi lusikka taskussaan taloon, jossa mies oli kertonut heidän olleen edellisen yön. Pihalla oli matala puutalo, ja hän kuuli avoimesta ikkunasta, kuinka eräs rouva torui kimeällä äänellä palvelijatartaan. Hopealusikka oli kadonnut, ja kukapa muu kuin tyttö oli saattanut ottaa sen?
Mathilda Wrede aukaisi oven astuen sisään. "Anteeksi, että olen joutunut keskustelunne todistajaksi", hän sanoi. "Tätäkö rouva etsii?" ja hän ojensi hänelle lusikan. "Siinähän se juuri on", kirkaisi rouva. "Sitä hän ei ole löytänyt. Mistä hän on saanut sen?" Sen sijaan että olisi vastannut, Mathilda kysyi: "Kuinka kauan te olette kaivannut lusikkaa?" — "Se oli minulla vielä eilisiltana, mutta kun minä noin kaksikymmentä minuuttia sitten olisin tarvinnut sitä, ei sitä enää löytynyt." "Onko lusikkaan tullut jokin kuhmu tahi naarmu?" Rouva tarkasti sitä huolellisesti ja vastasi: "Ei."
Mathilda Wrede sanoi hyvästi aikoen lähteä, mutta silloin rouva raivostui ja kysyi uhittelevalla äänellä, kuinka hän oli saanut lusikan. "Sitä en voi selittää", kuului vastaus. Silloin eukko rupesi syytämään hänelle kaikenlaisia solvauksia ja uhkasi ilmoittaa asian poliisille. Hetkisen Mathilda kuunteli hänen puhettaan, mutta keskeytti hänet lopulta: "Nyt rouva on häijy", hän sanoi. "Rouvan pitäisi sanoa minulle: Kiitos, hyvä neiti Wrede, joka olette antanut minulle lusikkani takaisin. Ilmoittakaa asia, jos teitä haluttaa, mutta minä en tule milloinkaan sanomaan, kuinka olen saanut lusikan, ja te tiedätte, etten minä ole ottanut sitä. Mutta muistakaa, että silloin on myös ilmoitettava, että neiti Wrede toi lusikan kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen kun olitte huomannut sen kadonneen ja ettei siihen ollut tullut yhtään kuhmua eikä naarmua sinä aikana." Hän sanoi hyvästi ja läksi.
Mies tuli illalla. "Vangitaanko minut ja viedäänkö takaisin?" oli hänen ensimmäinen kysymyksensä. — "Ei, kaikki on selvää", sai hän vastaukseksi, "mutta älkää enää menkö sellaisiin seuroihin, sillä kuka tahansa ystävistänne voi panna taskuihinne mitä hyvänsä tehden teidät onnettomaksi."
Miehen iloa ja kiitollisuutta ei voi sanoin kuvata.
Siitä on jo monta vuotta kulunut. Hän on nyt kelpo ihminen ja elää rehellisellä työllään.
Mathilda Wrede kesti aika kauan elämää, joka oli täynnä kieltäymyksiä ja puutteita. Lopulta kuitenkin ruumiinvoimat pettivät ja yhä useammin hän joutui vuoteen omaksi.
Kerran, kun hän taas makasi sairaana Helsingissä, hän kirjoitti omaisilleen maalle:
"Älkää olko minusta levottomia, koetan kyllä olla varovainen! Lääkäri sanoo, että olen parempi. Minulla ei ole aikaa kuolla, sen Herra Jumala tietää. Hän tahtoo vain nähdä, ajattelenko minä enemmän omaa ruumistani kuin muitten sieluja. Kiitos ja ylistys! Hän on auttanut minua voittamaan ruumiillisen heikkouden ja tuskan. Kun sitten tulee aika mennä kotiin, tahdon minä, että minut löydettäisiin vartiopaikaltani, jolla sodin Jumalan ja vankien, noiden turvattomuuden lasten puolesta."
* * * * *