Samassa mies huomasi Mathildan rintaneulan "armo ja rauha", sillä tämä ei ollut vielä ennättänyt napittaa päällystakkiaan. Mies säpsähti ja kysyi: "Ettehän vain ole neiti Wrede?" — "Olen kyllä." — "Pyydän anteeksi", mies sanoi aivan muuttuneella äänellä. "Olen erehtynyt. Minä en tiennyt, että te olitte neiti Wrede. Minua ei vaivaa mikään, olen aivan terve." Ja hän katosi nopeasti portaita alas.
Mathilda aloitti taivalluksensa taistellen tuulta vastaan, mutta eteenpäin hänen oli päästävä, sillä eräs hänen ystäviään, nuori sivistynyt mies, odotti häntä Sörnäisten vankilassa. Oli hänen syntymäpäivänsä ja kaikki merkkipäivät, jotka herättävät niin paljon muistoja menneiltä ajoilta ovat kaikkein raskaimmat ja synkimmät vankilan muurien sisällä.
Hän istui kauan nuoren miehen luona. Oli jo päästy melkein syntymäpäivätunnelmaan, kun eräs vanginvartija astui selliin. Hän esitti asiansa Mathilda Wredelle poistuen sitten, mutta nuori mies, joka oli hetki sitten unohtanut surullisen tilansa, oli jälleen herännyt todellisuuteen ja näytti kiusaantuneelta ja häiriytyneeltä.
"Ei", Mathilda tuumi, "tätä pientä ilohetkeä ei saa särkeä." Kääntyen nuorukaiseen hän sanoi leikillisesti: "Pelkäättekö vanhoja tätejä?" Mies näytti kysyvältä. "Minä vain tässä tuumin, haluaisittekohan pitää minua tätinänne?" — "Onko se todellakin totta? Voiko sellainen tulla kysymykseenkään?" mies huudahti hämmästyneenä ja säteilevän iloisena. "En ole puhunut kenenkään ihmisen kanssa koko maailmassa niin avoimesti kuin neidin, ja kun nyt saan vankina ollen kutsua teitä tädikseni, niin se on kannustava minua koettamaan elää sivistyneelle ihmiselle sopivaa elämää." Sitten he jatkoivat keskeytynyttä keskusteluaan unohtaen, että selli oli ahdas ja että monta pitkää kuukautta oli kuluva, ennenkuin vankilan portti avautuisi nuorelle miehelle.
Ilma oli edelleen hyvin ikävä, kun Mathilda suuntasi illalla kulkunsa kotiin päin, ja pimeää myöskin oli. Pitkään sadetakkiin puettuna ja sateenvarjo kädessä hän kiiruhti tietä eteenpäin. Silloin hän näki kaksi miestä tulevan hoippuen häntä kohden. "Hei sinä siellä! Oletko nainen vai mies?" huusi toinen heistä jo pitkän matkan päästä. "Hiljaa, hiljaa", sanoi toinen nykäisten toveriaan kylkeen, "sehän on hän, joka käy vankien luona." — "Vai niin, hänkö se on", jatkoi mies, joka oli ensin puhunut, "sen ihmisen edessä minä otan hatun päästäni." Sanomatta enää sanaakaan hän nosti lakkiaan ja sitten he jatkoivat ääneti kulkuaan.
Sillä matkalla Mathilda vilustui kovasti ja oli pakotettu menemään vuoteeseen. Eräänä yönä hän houri. Huoneessa oli muutamia kasveja, ne olivat hänen mielestään vankeja, ja hän oli matkalla Siperiaan erään vankiryhmän muassa. Mutta mitä merkitsi se, että hän makasi hyvässä vuoteessa, kun kaikki muut seisoivat. "Siinä taas se huutava vääryys. Tässä minä makaan ja minulla on hyvä olla samalla kuin muut seisovat. Vääryyttä, vääryyttä! Kello on kaksi yöllä, kello viisi jatkamme matkaa. Kaikkien pitää saada levätä vuorotellen. Nyt minä nousen ja joku muu vuoteeseen!"
Mathilda tuli tajuihinsa tuntiessaan palelevansa hirveästi ja huomasi makaavansa lattian korkkimatolla. Hän oli houreissaan noussut, pyörtynyt ja jäänyt makaamaan lattialle. Siitä oli seurauksena keuhkovika. Mutta hänen sydäntään ilahdutti, että hän oli houreissaankin ajatellut hankkia vangeille oikeutta.
Hänen sairautensa aikana kävi hänen luonaan usein professori J. W. Runeberg, joka piti hänen käyttämiään kasvisruokia liian heikkona ravintona, kun hän kerran eli niin toimeliasta elämää, ja koetti saada häntä luopumaan niistä. Mutta Mathilda oli järkähtämätön, kuten tavallista. "Kyllä te olette vähän hullu", professori silloin sanoi kaikkein ystävällisimmällä äänellään, "mutta maailma tarvitsee juuri sellaisia ja kuinka pidänkään sellaisista ihmisistä!"
Mathildan ollessa hyvin sairas soitettiin eräänä päivänä ovikelloa, ja hän kuuli, että ovi avattiin. Sitten kuului ääni: "Minun pitää saada tavata hänet!" — "Hän on sairas eikä voi ottaa ketään vastaan." — "Mutta minun täytyy saada puhutella häntä!" Sen jälkeen seurasi juopuneen miehen kirouksia ja sadatteluja.
Mathilda huusi palvelijatarta kysyen, mitä asia koski. "Siellä on juopunut mies, joka tahtoo tavata neitiä." — "No, antakaa hänen tulla, mutta vain ovelle!"