Mies — joku jätkä — tuli sisään, katsoi Mathildaa ja sanoi: "Kas, onko neiti noin hirveän sairas?" — "Miksi te niin kiroilette ja torutte siivoa palvelijatartani? Hyi!" — "Vai niin, vai noin sairas. Saanko luvan kysyä, minne neiti haudataan?" Mathilda Wredestä, jolla on leikillinen ja iloinen mieli, oli kysymys kovin hassunkurinen ja hän syventyi heti miehen ajatusjuoksuun. "Sitä en todellakaan tiedä", hän sanoi, "mutta luultavasti Anjalaan." Mies hieroi lakkia otsaansa sanoen: "Se on kovin väärin." — "Miksi niin?" — "Niin, tuo Helin on ollut Anjalassa ja kertonut, että siellä kirkkomaalla on pieni punainen kivikirkko, jonne kaikki Wredet on haudattu. Siinä on maalatut akkunat ja munalukko ovessa. On aivan väärin, että neiti suljetaan sinne." — "Mihin teidän mielestänne olisi sitten paras haudata minut"? — "Tänne Helsingin hautausmaahan". — "Miksi niin?" — "Niin, katsokaas, siitä tulisi niin hieno sunnuntaipaikka. Siellä me istuisimme joka sunnuntai." — "Kävisittekö te kaikki siellä sunnuntaisin? Menisitteköhän oikein reilusti ja säädyllisesti; ettehän vaan ottaisi pulloja mukaan?" Jätkä nipisti otsaansa katsoen ylöspäin: "Ei ikinä pulloa sille haudalle", hän sanoi. —
Mathilda oli jälleen täydessä työssä ja eräänä sateisena ja pimeänä lokakuun iltana hän palasi käynniltään Munkkisaaren kadulta. Tiellä hän tapasi miehen, joka puhutteli häntä: "Anteeksi, neiti Wrede! Älkää menkö tuolle nurkalle, sillä siellä seisoo useita juopuneita lurjuksia!" Mathilda ei tuntenut pimeässä puhujaa, mutta kiitti häntä ystävällisyydestä ja sanoi, että hänen tiensä vei juuri sen nurkan ohi, mutta ettei hän ollenkaan peljännyt. Tuntematon pyysi silloin saada saattaa hänet vaarallisen paikan ohi.
Kun he lähestyivät nurkkaa, seisoi lyhtypatsaan ympärillä todellakin joukko juopuneita räyhääviä miehiä. Mutta Mathilda ei mennyt kadun yli, vaan kulki suoraan joukkoa kohden. Juuri kun hän meni heidän ohitseen, sattui lyhdyn valo hänen kasvoihinsa. Miehet tunsivat hänet ja eräs ääni kuului sopertavan: "Ei, mutta näettekös pojat, tuollahan tulee itse Mathilda!" He siirtyivät molemmille sivuille. Mathilda kulki suoraan joukon välitse nyökkäillen oikealle ja vasemmalle. "Hyvää iltaa, hyvää iltaa!" ja kaikki koettivat ottaa lakin päästään ja mutista vastaukseksi "hyvää iltaa".
Mathilda Wrede erosi saattajastaan. Ken hän oli, sitä hän ei saanut koskaan tietää — luultavasti joku vapautunut vanki.
"Järp-N." eli Pyypoika.
Hänen nimensä oli Matti N. Ruotsalaiset toverit nimittivät häntä "Järp-N:ksi", suomalaiset "Pyypojaksi". Hän oli noin kahdeksan-yhdeksäntoistavuotias poika, kun Mathilda Wrede tutustui häneen Sörnäisten vankilassa, jossa häntä pidettiin mitä julkeimpana veitikkana. Virkamiehille ja vartijoille hän vastaili nenäkkäästi, mutta Mathildaa kohtaan hän oli erittäin siivo.
N. vapautui joulukuun alussa, eikä Mathilda ollut onnistunut saamaan hänelle minkäänlaista tointa. Ystävällinen leipuri W. oli luvannut ottaa hänet oppiin helmikuun ensi päivästä, mutta siihen mennessä piti hänelle hankkia sekä ruokaa että työtä. N:stä tuli Mathildan apulainen. Hän toimitti hänen asioitaan, vaihtoi rahaa ja käyttäytyi erinomaisen moitteettomasti.
Tulipa sitten jouluaaton aatto. Seuraavana päivänä Mathildan piti matkustaa Hämeenlinnaan jakaakseen jouluiloa "linnan" naisvangeille.
Hän oli juuri täyttänyt matkalaukkunsa ja aikoi mennä levolle, kun joku koputti kiivaasti ovelle. Mathilda huusi, että siihen aikaan vuorokautta oli tapana antaa ihmisten olla rauhassa, mutta aukaisi kuitenkin, ja N. astui sisään nippu pyitä kädessään. Mathilda kysyi, miksi hän tuli niin myöhään ja mistä hän oli saanut pyyt. "Minä olen ollut kummini luona Hermannissa", kertoi Matti, "ja hän antoi minulle viisi markkaa joulurahoiksi. Tiellä tapasin erään maalaisen, joka oli myynyt lintuja ja hänellä oli jäljellä neljä pyytä. Mies lupasi antaa ne huokealla ja minä arvelin että jos maksan niistä viisi markkaa, niin saan kaupungissa paljon enemmän. Mutta kukaan ei ole ostanut niitä". — "On hyvin tyhmää, että N. tekee sellaisia kauppoja. Minun kai pitää ottaa ne. Mutta muistakaa, että tämä on viimeinen kerta", nuhteli Mathilda ojentaen pojalle viidenmarkan paperirahan. "Huomenna N. saa viedä kaksi pyytä veljelleni ja toiset kaksi serkulleni."
Mathilda matkusti Hämeenlinnaan ja palasi sieltä joulun jälkeen. Häntä kiitettiin pyistä, ne olivat kyllä olleet hyviä, vaikka hieman vanhoja.