Eräänä päivänä hän huomasi nuoren vangin olevan hermostuneen vilkkaan ja eloisan ja otaksui hänen tahtovan salata levottomuuttaan tullessaan mahdollisesti pian siirretyksi kuritushuoneeseen. Mathildan hyvästellessä vanki pyysi: "Jos neidillä on aikaa, niin kirjoittakaa rakkaalle äidilleni, joka varmaan tarvitsee ymmärtävän sielun suomaa lohdutusta surressaan minun tähteni." Kun Mathilda muutamia tunteja myöhemmin lähti vankilasta, oli juuri vankien kävelyaika ja Hohenthal, joka käveli yksinään edestakaisin pitkin vankilan sivua, kumarsi ja heilutti hänelle hattuaan.
Seuraavana aamuna kerrottiin sanomalehdissä, että Hohenthal oli yöllä sahannut sellinsä ikkunaristikon ja päässyt käsittämättömällä tavalla pakenemaan.
Mathilda Wrede kertoi myöhemmin, että häntä, kun hän kuuli Hohenthalin paosta, huimasi ja sydän oli lakata lyömästä. Miten kävisikään tuolle nuorelle, uhkarohkealle vangille! Mikä edesvastuu tulisikaan tunnollisen, kunnon vankilanjohtajan ja vartijoiden kannettavaksi, ja kenties voitaisiin häntä itseäänkin epäillä, kun hän oli juuri päivää ennen käynyt Hohenthalin luona? Ja aivan oikein. Salassa hiiviskelevä huhu tiesi myöhemmin kertoa Mathilda Wreden vieneen mukanaan viilan, jolla ristikko oli sahattu poikki.
Tuollainen hämärä syytös painoi Mathildaa raskaasti, ja, omituista kyllä, ei kukaan niistä, jotka olisivat voineet sen tehdä, koettanutkaan nostaa taakkaa pois hänen väsyneiltä, uskollisilta hartioiltaan. Sillä niin valmis kuin hän olikin auttamaan vankeja, ei hän milloinkaan tehnyt sitä epäoikeutetulla ja väärällä tavalla.
Immanuel Karppinen.
Kakolassa oli muuan erittäin vaarallinen vanki. Vähään aikaan ei oltu selvillä, ken hän oli, eikä kukaan saanut häntä sanomaan nimeään. Kun häntä kehoitettiin ottamaan edes joku nimi, virkkoi hän: "Sanottakoon minua sitten 'Pilveksi', sillä kenkään ei tiedä, mistä pilvi tulee tahi minne se menee."
Jonkun ajan kuluttua eräs vartija kuitenkin tunsi hänet. Hän oli mies, jonka tunnolla oli murha, ja kuritushuoneessakin häntä yleisesti peljättiin. Hän oli peloittavan näköinen ja usein hän hyökkäsi sekä vahtimestarin että vartijoiden kimppuun. Siksi hänen sellinsä olikin aivan typötyhjä, sillä hän käytti aseena jokaista esinettä, minkä käsiinsä sai. Puhutteluun hän yleensä vastasi vain kahdella lailla: "En jaksa selittää", tahi "nämä kahleet estävät minua vastaamasta". Sitäpaitsi hän tahtoi etukäteen määrätä ajan, jolloin hänen luonaan voitaisiin käydä, mutta kaikki tiesivät, että se oli vain salajuoni, ja siksi varottiin menemästä hänen selliinsä hänen määrääminään aikoina. Kun Mathilda Wrede kävi ensi kerran puhuttelemassa miestä, makasi tämä tyhjän sellin lattialla vankilan raskaimpaan rautapukuun puettuna. Hän ei sanonut sanaakaan Mathildan astuessa sisään, vaan jäi makaamaan liikkumattomana lattialle tuijottaen häneen samalla kertaa jääkylmillä ja palavilla silmillään.
Kun Karppinen ei vastannut mitään Mathildan puheeseen, juolahti tämän mieleen yht'äkkiä koettaa voittaa hänet toisella tavalla. Hän kutsui vartijan ja pyysi hänen tuomaan selkänojalla varustetun puutuolin. Vartija pudisti päätään. "Mahdotonta, sitä hän käyttää heti aseena." Mathilda toisti pyyntönsä ikäänkuin ei olisi kuullut vartijan arveluita, ja kun tämä vihdoin toi tuolin, kääntyi Mathilda vankiin sanoen: "Olkaa hyvä nyt ja nouskaa!" Mies katsoi häneen vihamielisesti, mutta totteli. "Istuutukaa!" kehoitti Mathilda sitten rauhallisesti, "se tekee teille hyvää. Teistä tuntuu hyvältä muuttaa asentoa, ja minä seison täällä kunnes tunnette levänneenne." Ennenkuulumaton hämmästys kuvastui miehen kovista kasvoista hänen istuutuessaan Mathildan uudistettua pyyntönsä. Mathilda Wrede ei ollut milloinkaan nähnyt kenenkään istuutuvan suuremmalla nautinnolla kaikkein mukavimpaankaan tuoliin.
Joka kerran kun hän oli Kakolassa, kävi hän Karppisen luona ja muutamana päivänä hänen taas astuessaan tämän selliin ja ystävällisesti kysyessään kuulumisia mies vastasi: "Nämä kahleet estävät minua puhumasta tänään, ettekö voisi tulla toisen kerran?" — "Voin kyllä", Mathilda vastasi, vaikka häntä oli varoitettu menemästä miehen luokse tämän määräämään aikaan. — "Voitteko tulla perjantaina?" — "Kyllä, sopii erinomaisesti. Aamu- vaiko iltapäivällä Karppinen toivoo minun tulevan?" — "Aamupäivällä." — "Hyvä." — "Tuletteko varmasti?" — "Tietysti", Mathilda vastasi, sanoi hyvästi ja lähti.
Kakolassa oli laulukuoro, johon kuului kahdeksantoista laulajaa. Nämä olivat pyytäneet johtajalta luvan saada maaliskuun läntenä — Mathildan päivänä — ottaa "vankien ystävä" vastaan laululla, kun hän tuli aamulla vankilaan. Juuri sinä päivänä Mathilda oli luvannut käydä Karppisen luona.