Mathildan astuessa eteisestä keskihuoneeseen kuoro viritti laulun. Hän tuli syvästi liikutetuksi ja valmistaakseen niin monelle kuin mahdollista tilaisuuden nauttia kauniista laulusta hän pyysi vartijoita, jotka myös olivat läsnä, avaamaan niinhyvin päivä- kuin yöselliosastojenkin ovet.
Laulun jälkeen hän lähti heti Karppisen luokse. Vahtimestari kielsi häntä jyrkästi, mutta hän ei sallinut peloittaa itseään. Hän oli antanut miehelle lupauksensa ja tahtoi pitää sen.
Kun hän tuli päivän valosta Karppisen hämärään selliin, ei hän ensin nähnyt mitään. Hän meni sentähden pari askelta edemmäksi. Pienen ikkunan alla olevassa loukossa istui vanki raskaissa raudoissaan maahan kyyristyneenä ja takki vedettynä pään yli. Se oli kauhea näky. Huolimatta raudoista mies nousi äänettömästi, läheni hitaasti, paljasti hirvittävät kasvonsa ja sanoi haudankumealla äänellä: "Nehän lauloivat jo teidän kuolinlaulunne, ja tässä näette kuolemanne merkin." Hän oli vetänyt mustan viivan hiusrajasta leukaan ja toisen viivan silmien yli, niin että viivat muodostivat suuren mustan ristin yli koko kasvojen. Mies näytti kammottavalta jäykkine, tuijottavine silmineen, jotka olivat jääkylmät ja samalla polttavat.
Mathilda Wredeä puistatti, kun hän seisoi tuon hirveän olennon edessä, mutta hän vastasi aivan yksinkertaisesti: "Rakas ystävä, ovatko korvanne erehtyneet? Luulitteko sitä kuolinvirreksi? Sehän oli minun, nimipäivälauluni. Ettekö kuullut, kuinka kauniisti he lauloivat?" Mies tuli askeleen lähemmäksi. "Mutta Karppinen, mistä te olette saanut tuon hirveän töherryksen?" Ei vastausta. Mies seisoi ääneti ja tuijotti Mathildaan. "Nytpä minä tiedän", puhkesi tämä puhumaan. "Te annoitte lampun savuta eilisiltana ja sitten te sekoititte noen kaljaan. Pitääpä olla nokkela Karppinen keksiäkseen tuollaista." Mies näytti hämmästyneeltä.
Nyt vasta Mathilda alkoi tuntea itsensä rauhallisemmaksi. "Ettekö te pelkää kuolemaa?" Karppinen kysyi. — "Enpä juuri!" — "Eikö olisi hirveää kuolla Kakolassa?" — "Eihän merkitse mitään, missä se tapahtuu, sillä Jumala on sama kaikkialla ja kuolema myöskin. Olen elänyt suuren osan myöhempää elämääni täällä, miksi en silloin voisi täällä kuoliakin?" — "Eikö teillä ole veljiä? Kuinka he antavat teidän tulla tänne?" — "Ei kukaan estä minua, sillä he tietävät Jumalan lähettäneen minut."
Heidän sanoessaan jäähyväiset Karppinen oli tällä kertaa melkein ystävällinen.
Jonkun aikaa myöhemmin Mathilda tuli jälleen Kakolaan. Kun hän meni Karppisen luokse, kysyi tämä heti: "Onko neidillä joku englantilainen kirja?" — "Osaako Karppinen englantia?" kysyi Mathilda puolestaan. — "Osaan." — "Tällä kertaa minulla on mukanani vain yksi englantilainen kirja 'Kristityn vaellus'. Olen saanut sen äskettäin ja pidän sitä suuressa arvossa. Vaikka en ole vielä itsekään lukenut sitä loppuun, saa Karppinen lainata sen. Tehän pidätte sitä oikein hyvin, kun tiedätte, kuinka kallisarvoinen se on minulle ja se on sitäpaitsi sidottu hyvin kauniisti punaisiin kullalla koristettuihin kansiin."
Mathilda pani paperin kirjan kansiin ja vei sen Karppiselle.
Kun hän taas muutamia päiviä myöhemmin tuli Karppisen luokse ja kysyi, mitä tämä oli pitänyt kirjasta, vastasi vanki: "En ole lukenut sitä. Henget ovat turmelleet sen." — "Millaiset henget?" — "Täällä sisällä olevat henget ovat tehneet sen." Hän otti esille rievun käärien sen auki. Sen sisällä oli osa lehtiä, mutta kannet olivat muuttuneet punaisen ja kullanhohtaviksi pieniksi hiutaleiksi. "Tässäkö on kaunis kirjani?" — "Niin".
Viha kuohahti silmänräpäykseksi Mathildan sisimmässä, mutta samassa hän jälleen tyyntyi. "Jos siitä on ollut teille hetkiseksi ajanvietettä ja iloa, niin kaikki on hyvin", sanoi hän.