Mathilda oli jälleen kerran Karppisen luona. Hän tervehti ja ojensi miehelle kätensä. Sen sijaan että vanki olisi tarttunut siihen, hän kurotti Mathildalle paperin, jossa oli merkillinen piirustus. Se esitti omituista ihmisjoukkoa ja kolmea henkilöä, jotka kantoivat mustaa laatikkoa. Sen kannessa oli tavattoman suuri sulkamainen viuhka. "Ymmärrättekö, mikä tämä on?" kysyi Karppinen. — "En, en ymmärrä ollenkaan!" — "Se mikä on piirretty tähän paperiin, tapahtuu heti, kun olen surmannut teidät." Mies viittasi mustaan laatikkoon. "Tuo on teidän ruumisarkkunne." — "Minun ruumisarkkuniko? Olisipa se voinut olla hieman sievempi."
Mathildasta tuntui kaamealta ja ilkeältä, mutta hän jatkoi reippaasti: "Mikäs höyhen minun ruumisarkustani nousee?" — "Ei se ole mikään höyhen. Te osoititte eläessänne suurta ystävällisyyttä vangeille ja ehkenpä muillekin ja saitte paljon rakkautta osaksenne vastalahjaksi. Se kaikki ei voi mahtua kirstuun, vaan nousee ylöspäin muistona." — "Mutta mikä tämä on?" Mathilda osoitti ihmisjoukkoa. — "Sureva Kakola", vastasi mies.
Sitten hän pyysi paperilapun, johon hän kirjoitti "muistorunon". Sen viimeinen säkeistö kuului:
"Vaan povesta maan mä pääni nostan ja tehdyt vääryydet kaikki kostan. Ja silloin vihani kuohuvan mä ihmisverihin sammutan."
Karppinen oli ollut hyvin väkivaltainen ja vaikea oli ollut häntä käsitellä. Hänet oli suljettu rangaistuskoppiin raskaimpaan rauta-asuun puettuna. Mathilda Wrede kävi hänen luonaan siellä. Mies seisoi synkkänä ja raivoisana rautapuvussaan kiroillen ja sadatellen. Mathilda tervehti ystävällisesti, mutta Karppinen ei ollut kuulevinaankaan, vaan jatkoi vain sähisten yhteenpurtujen hampaittensa välitse: "Iankaikkisesti kirotut olkoot tämän talon pedot!"
— "Eikö Karppisella ole minulle mitään muuta sanottavaa tänään?" kysyi Mathilda. — "Olkoot ne iankaikkisesti kirotut", toisti mies. — "Ei, rakas Karppinen, en minä lähde täältä teidän hirveitten sadatustenne seuraamana. Kyllä teidän pitää sanoa minulle jotakin muutakin", pyysi Mathilda. — "Olkoot kaikki ihmiset iankaikkisesti kirotut — paitsi te", kuului ääni.
Joku kieli oli kenties sittenkin ruvennut hänessä väräjämään. Siinä tilassa missä hän nyt oli, ei Mathilda voinut tehdä enää muuta hänen hyväkseen, siksi hän sanoi vain hyvästi ja poistui.
Karppinen oli monta vuotta erikoissellissä Kakolassa ja vietiin sitten Helsingin köyhäintalon mielisairaalaan. Sielläkin Mathilda kävi muutamia kertoja hänen luonaan vieden pähkinöitä ja muuta hyvää poloisen sairaan iloksi ja ajankuluksi.
Elämyksiä ja kokemuksia kesämatkoilta.
Useimmat kesät Mathilda Wrede vietti käymällä vapautuneitten ystäviensä tahi vankien perheitten luona ja niillä matkoillaan hän oppi yhä enemmän tuntemaan ja rakastamaan omaa Suomen kansaansa.