Hänellä oli ihmeellinen taito löytää ihmissydänten avain ja jokaista sielua, joka hänelle avautui, hän ohjasi omalla erikoisella tavallaan. Jos hän tapasi merimiehen, vertasi hän jumalallista ajatusta puhtaaseen, terveyttä tuovaan ja kirkkaaseen veteen. Jos hän puheli lappalaisen kanssa, huomasi hän, että tässä herätti voimakkaimman vastakaiun ajatus valkeista lumiaavikoista ja revontulista. "Pese minua, että tulisin lunta valkeammaksi!" Mikä voi tulla vieläkin valkoisemmaksi? Erämaan asukas herätettiin näkemään Jumalan kaikkivalta ja rakkaus valtavan suuressa hiljaisuudessa, metsän majesteetillisuudessa ja kesäisen kirkkauden kauneudessa. Useimpiin nähden hän sai kokea, että äiti oli sydämen avain, monille myös koti ja lapset. Erämaitten väkeä hän kunnioittaen rakasti, sillä heidän joukossaan hän tunsi löytävänsä suuripiirteisimmät ihmiset, ne ihmiset, jotka taistelussaan köyhyyttä ja hätää vastaan olivat kasvaneet väkeviksi ja oppineet erämaan hiljaisuudessa kantamaan vaieten elämänsä kuorman. Melkein joka vuosi kului osa Mathildan kesästä syvissä erämaissa. Kerran, kun hänen oli määrä levätä muutamia päiviä kotonaan Rabbelugnissa, ennenkuin lähti Pielisjärvelle, jonne hän oli jo lähettänyt yhden käärön uusia testamentteja, tunsi hän äkkiä vastustamattomasti kehoitusta lähteä jo heti, vaikkei tiennyt minne. Tottuneena tottelemaan mielijohteitaan hän laittautui kuntoon ja lähti iltajunalla Kouvolaan, jossa hänen oli odotettava yöjunia. Hänen Isänsä ilmoittaisi hänelle varmaan, kun aika oli tullut, mitä tietä hänen oli jatkettava.
Kun hän asemalla istui ja odotti, selvisi hänelle, että hänen piti lähteä Kuopioon.
Hän meni sinne tultuaan suoraan vankilaan. Siellä eräs suuressa hädässä oleva vanki sai avun, jota hän juuri silloin tarvitsi. Sinne Mathildan ei kuitenkaan ollut pysähdyttävä. Siksi hän taivalsi laivarantaan tavaroita kantavan pojan seuraamana. Kuopiossa oli juuri päättynyt maanviljelysnäyttely. Satamassa oli monta laivaa täynnä ihmisiä ja eläimiä. Mihinkähän niistä hän menisi? "Tuuli puhaltaa minne se tahtoo ja sinä kuulet sen humun, mutta et tiedä mistä se tulee ja minne se menee", Mathilda tuumiskeli. Eräs laiva, jossa oli enemmän lastia kuin muissa, oli juuri lähtemäisillään rannasta. "Sillä minä lähden", sanoi hän itsekseen. Hän meni laivaan ja kuuli sen olevan matkalla Tuovilanlahteen.
Oli ahdasta. Mutta juuri siksi hän tuli saaneeksi puhua niin monen kanssa. Ihmiset olivat huomanneet hänen rintaneulansa "Armo ja rauha", ja hän kuuli kuiskailtavan: "Mathilda Wrede." — "Vankien ystävä." Heidän jättäessään kaupungin taakseen eräs mies kysyi viitaten vankilarakennuksiin: "Tunnetteko tuon paikan?" Ja kun Mathilda myönsi, mies lisäsi: "Sen aavistin heti, kun astuitte laivaan. Kyllä minä tiedän, kuka te olette."
Yhä useampien kanssa hän joutui keskusteluun, ja moni sielu avautui hänelle sillä matkalla. Kaikissa pysähdyspaikoissa meni ihmisiä hevosineen, vasikoineen, kanoineen ja muineen maihin. Sanoessaan hyvästi pyysivät monet, että Mathilda Wrede kävisi heidän luonaan. Ja vielä laivan lähdettyä laiturista kuului huuto: "Tulkaa meille!"
Hän jäi yöksi Tuovilanlahden majataloon ja jatkoi sieltä aikaisin seuraavana aamuna matkaansa Pielavedelle. Kun hän tuli siellä majataloon, osoitettiin hänelle huone, josta eräs matkustavainen oli juuri lähtenyt. Oli paahtavan kuuma kesäpäivä. Ikkuna oli tilkitty kiinni, ja kärpäsparvi surisi pöydän ympärillä maistellen äsken lopetetun aterian jätteitä. Vuode oli korjaamatta, ja ilma oli paksuna tupakansavusta. Sinne ei Mathilda Wrede voinut jäädä. Hän kysyi lyhintä tietä nimismiehen taloon, josta hän toivoi saavansa tietoja muutamista vapautuneista vangeista, ja hänelle näytettiin vainioiden ja peltojen poikki kulkeva oikotie.
Hänen edessään oli pian suuri talo ja kaivolla seisoi kaksi hyvin vanhaa mummoa nostaen vettä. Mathilda tervehti ja kysyi kuinka he, niin vanhat ihmiset, saattoivat tehdä niin raskasta työtä. "Meitä on tässä talossa monta vanhaa", vastasivat he. "Tämä on köyhäintalo." — "Minun on niin jano", sanoi Mathilda. "Tahdotteko antaa minulle hiukan vettä?" Hän pyysi mummoja panemaan astian kaivonreunalle, mutta mummot olivat itsepäisiä ja tahtoivat pidellä sitä. Mathilda rupesi juomaan, mutta eukotpa eivät olleetkaan niin vahvoja kuin luulivat, ja kylmä vesi läikähti äkkiä Mathildan kasvoille ja vaatteille. Eukot säikähtivät hirveästi, mutta rauhoittuivat Mathildan sanoessa: "Kiitos, rakkaat ystävät! Te olitte oikein kilttejä, kun virkistitte minua kylmällä vedellä. Huomenna minä tulen vuorostani luoksenne ja tarjoan kahvia teille kaikille." — "Onko neiti niin rikas?" mummot ihmettelivät. "Meille ei ole kukaan tarjonnut kahvia sen jälkeen, kun rovasti kuoli kaksi vuotta sitten."
Mathilda jatkoi kulkuaan ja hänet otettiin nimismiehen talossa erittäin ystävällisesti vastaan ja pyydettiin jäämään yöksi.
Seuraavana aamuna nimismiehen rouva lainasi kaksi suurta kahvipannua. Puodista ostettiin kahvia, sokeria ja suuria vehnäsiä vanhuksille ja niin lähdettiin köyhäintaloon.
Siellä kaikki olivat iloisia ja kiitollisia kestityksestä ja eräs nyrpeä mies mutisi: "Kuopion maaherra oli kyllä kerran täällä, mutta ei hän ymmärtänyt tarjota kahvia."