Niin Mathilda Wrede jatkoi matkaansa majatalosta toiseen. Kaikkialla, missä hän kuuli olevan köyhiä, sairaita ja vapautuneita vankeja tahi muita onnettomia, hän kävi heidän kodeissaan pelkäämättä pitkiä vaivalloisia teitä, jotka usein veivät raivaamattomiin seutuihin, suomaille ja autioihin metsiin.
Mathilda Wredellä oli sillä kertaa runsaasti rahaa. Sukulaisten ja ystävien, jotka ymmärsivät hänen lähetystyönsä merkityksen, oli tapana antaa hänelle rahaa sellaisia matkoja varten, ja siten hän saattoi avustaa köyhiä ja puutteessa olevia ei vain hengellisesti vaan aineellisestikin.
Niinpä hän sai eräänä päivänä kuulla hyvin köyhästä perheestä, joka asui suuren metsän toisella puolen. Hän tilasi hevosen ja lähti sinne. Kuljettiin syvälle metsään. Vihdoin tie loppui. Ajaja riisui hevosen sanoen, että heidän oli mentävä jalan jäljellä oleva osa tiestä. Mathildalla oli matkalaukkunsa ja käärö uusia testamentteja rattailla, ja hän kysyi, uskalsiko tavarat jättää sinne siksi aikaa kuin he lähtivät mökille. Mies katsahti, kirkkaalle taivaalle. "Ei tänään sadetta tule", hän vastasi käsittämättä, että mikään muu vaara voisi uhata.
He palasivat kurjasta metsäpirtistä iloisen ja kiitollisen väen seuraamana. Vaimo kertoi sairaasta lehmästään, ja Mathilda, joka aina oli ollut suuri eläinten ystävä ja ymmärsi niiden hoitoa, antoi vaimolle neuvoja, kuinka tämä hoitaisi sitä. Mathildan heittäessä heille lavasti sanoi eukko: "Kuulkaapas, olettekos te oikeata herrasväkeä?" — "Vähän sinnepäin", vastasi Mathilda nousten kärryihin.
Oltiin elokuun lopulla ja yöt olivat jo pimeät. Taivas oli pilvessä ja oli alkanut sataa tihuuttaa. Mathilda Wrede istui eräässä majatalossa tuumien, olisiko viisaampaa odottaa seuraavaan aamuun vai pitäisikö hänen lähteä heti tuolle kaksikymmentäkaksi kilometriä pitkälle taipaleelle seuraavaan majataloon, jonne palaava kyytipoika oli juuri menossa. Taivas oli tasaisessa pilvessä. Aamulla saattaisi rankka sade tehdä kulun mahdottomaksi.
Oli jo pimeä, kun Mathilda lähti taipaleelle pienen Otto-nimisen kyytipojan kera. Sumu laskeutui yhä tiheämpänä ja metsä kävi aina synkemmäksi ja syvemmäksi. Maantien varressa asui muuan vapautunut vanki; häntäkin tahtoi Mathilda käydä tapaamassa saman tien.
"Kuules, poikaseni", Mathilda Wrede sanoi kääntyen Ottoon, "kun joudumme Kuopion ja Vaasan läänien rajapylväille, niin pysähdytä hevonen. Sitten sytytämme tulitikun, niin että saan nähdä rakkaan Vaasan läänin. Siellä minä olen syntynyt ja siellä olen kauan asunut." Hevonen mennä hölkytteli hiljakseen tihusateessa. "Tässä raja on", sanoi poika lopulta pysäyttäen hevosen. He raapasivat tulitikkuun tulta ja lapsuudenmuistojen lämmin laine tulvahti Mathildan mieleen. Ajopoika maiskautti hevoselle, ja se jatkoi taas väsyneenä keskeytynyttä taivalta.
Jonkun tunnin kuluttua poika pysäytti jälleen. "R. asuu tässä." Mathilda, joka luuli, että miehen tupa oli aivan maantien vieressä, pyysi Ottoa menemään ja ilmoittamaan, että hän istui rattailla ja halusi puhella R:n kanssa.
Poika meni. Mathilda odotti ja odotti. Tuntui niin autiolta ja kolkolta hänen istuessaan siinä yksin metsässä. Hevonen kävi levottomaksi ja työnsi rattaita edes takaisin, eikä Mathilda saanut sitä rauhoittumaan. Hänestä tuntui, että oli kulunut kokonainen iankaikkisuus siitä, kun kyytipoika oli hänet jättänyt.
Vihdoin kuului kaukaa juoksua. "Onko siellä Otto?" huusi Mathilda. Ei vastausta; juoksu taukosi. Pimeässä lähestyi joku rattaita, joissa hän istui. Se oli onneksi R. Mikä ilo, kun he tunsivat toisensa jälleen! R. oli jo mennyt levolle ja nukahtanut, kun poika koputti hänen mökkinsä ovelle. Mökki oli metsässä jonkun matkan päässä. Avatessaan hän sai kuulla, että muuan maantiellä odottava matkustaja tahtoi puhua hänen kanssaan. R. oli ehdollisesti vapaa vanki ja ihmetteli pelästyneenä, oliko nimismiehellä kenties jotakin asioita selvitettävänä hänen kanssaan. Hän pukeutui kuitenkin heti ja juoksi osoitetulle paikalla perässään poika, joka tallusteli kaikessa rauhassa. Mathildan ja miehen erotessa hetkisen kuluttua Mathilda pyysi häntä seuraavana aamuna luokseen aamiaiselle majataloon. Yö oli kulunut pitkälle, ennenkuin he saapuivat perille. Mathilda vietiin huoneeseen. Äkkiä hän kuuli, kuinka emäntä torui eteisessä poikaa, kun tämä oli viipynyt niin kauan ja kuinka poika kertoi käynnistä metsässä R:n luona j.n.e. Pian sen jälkeen tuli emäntä Mathildan huoneeseen, katsoi häneen kunnioittavasti, otti kaikki vaatteet vuoteesta ja vei ne pois. Hetken kuluttua hän palasi kantaen uusia makuuvaatteita ja rupesi laittamaan vuodetta mitä huolellisimmin. Seinään vuoteen yläpuolelle hän kiinnitti valkean vaatteen, johon oli kirjailtu suurin kirjaimin "Hyvää yötä." Sen tehtyään hän kääntyi Mathildaan sanoen: "Minä tiedän, että te olette entisen maaherramme tytär ja että olette 'vankien ystävä'. Siksi tahdoin laittaa teille vuoteen parhaista makuuvaatteistani ja vaikka onkin yö, niin valmistan teille hyvän illallisen, sillä te olette varmaan sekä nälkäinen että kylmissänne sellaisen matkan jälkeen."