Sitten emäntä tuli taas sisään tuoden leipää, voita, maitoa ja lämpimiä perunoita tarjottimella.
Seuraavana aamuna Mathilda söi aamiaisen R:n kanssa ja sanottuaan hyvästit ystävälliselle isäntäväelleen jatkoi matkaansa.
Pian hän tuli taloon, jossa nuori isäntä, kakolanaikuinen ystävä, parhaillaan tervasi kärrinpyöriä. Samassa silmänräpäyksessä kuin mies näki Mathildan ajavan pihaan, hän heitti pyörän luotaan rientäen avoimin sylin häntä vastaan, nosti hänet kärryistä ja kantoi juosten tupaan, missä hänen vaimonsa ja pieni lapsensa olivat. "Nyt saan vihdoinkin näyttää hänet teille!" huudahti hän laskien Mathildan heidän eteensä lattialle.
Mathildan käynnistä riemuittiin kovasti ja isäntäväen kiitollisuus ja hyväntahtoisuus ilmenivät jos jollakin tavoin. Kaikki oli näytettävä hänelle. Hänen piti kiipeillä aitojen ja hypätä ojien yli, sillä varsa oli syömässä niityllä. Ja lehmä ja vasikat ja kanat ja porsaat, kaikki oli katseltava. Oli oikein vaikea erota rakkaista ystävistä, mutta Mathildalla oli vielä pitkä matka edessään.
Kaikissa köyhäintaloissa, joitten ohi hän kulki, hän pani toimeen kahvikestit. Kaikkialla hän tapasi surujen raskauttamia ja haparoivan, epämääräisen kaipuun täyttämiä ihmisiä. He aukaisivat luottavasti sydämensä vieraalle, joka aina keksi jonkun pääsytien heidän vaikeuksissaan ja otti niin lämpimästi osaa heidän koettelemuksiinsa.
Hän oli juuri käynyt eräässä mökissä ja kun hän aikoi sieltä lähteä kysyi muuan nainen: "Mikä teidän nimenne on?" — "Mathilda", kuului vastaus. — "Lieneehän teillä joku muukin nimi", vaimo jatkoi kuulusteluaan. — "On kyllä, mutta sitä on niin vaikea lausua suomeksi." — "Sanokaa se kuitenkin", tiukkasi vaimo. — "Nimeni on Wrede." — "Wrede!" vaimo huudahti, "tunnettu nimi ja tunnettu henkilö. Se oli maaherrammekin nimi. Te olette varmaan hänen tyttärensä ja 'vankien ystävä'!"
Eräässä toisessa paikassa muuan ruotiukko tuli sanomaan hyvästi. "Hyvästi nyt, neiti!" hän sanoi ja viitaten merkitsevästi ylöspäin jatkoi: "Minä olen vanha ja saan pian muuttaa tuonne ylös ja silloin minä vien terveisiä neidiltä." Syvästi liikutettuna ja samalla uteliaana Mathilda kysyi, mitä ukko aikoi sanoa häneltä terveisiksi sinne ylös tultuaan. "Minä sanon", ukko vastasi kynsäisten korvallistaan, "että kyllä hän tietysti tulee perästä, kunhan hän vain joutuu joukkoineen."
Mathildan joukko lisääntyy päivä päivältä ja kerran hän on vievä lyhteensä ja laskeva ne Vapahtajan jalkojen juureen — silloin, "kun ymmärtäväiset loistavat kuten taivaan avaruus ja ne, jotka ovat johtaneet monta vanhurskauteen, kuten tähdet, aina ja iankaikkisesti."
Joulu Kakolassa.
Erään joulun Mathilda vietti jälleen Kakolassa. Hän kaipasi kovin rakkaitaan ja tiesi heidänkin ikävöivän häntä, ja kuitenkin hänen täytyi jäädä sinne surun asunnoihin. Jouluaaton aattona hän kirjoitti Helena-sisarelleen: