"Olen melkein kateellinen itselleni kaikista niistä monista eduista, joita minulla on elämässäni — elämässä, joka hyväilee minua ja lyö heitä. Se synnyttää polttavan tunteen, että olen velkaa. — Ja velka olisi suoritettava niin, että koettaisin opettaa heitä tuntemaan oikein elävästi ja lämpimästi olemassaolon suuren, valtavan ja häikäisevän ihanuuden, alituisen tietoisen seurustelun ikiaikojen Jumalan kanssa. — — Vaikeaa täällä on ollut, mutta minä tiedän, että oikea paikkani on sittekin täällä. Olen vähän väsynyt ja sydäntä pakottaa ja kirvelee, mutta kalpeat, kärsivät kasvot kirkastuvat minne ikinä käännyn. Minua odottaa jättiläistyö, mutta tunnen, että 'Herran Henki on päälläni ja Hän on voidellut minut saarnaamaan vangeille vapautta, sokeille näkönsä saamista, särjetyille lunastusta ja saarnaamaan Herran otollista vuotta'. Niin kiitollinen kuin olenkin saadessani olla täällä, en kuitenkaan toivoisi tänne ketään muuta, sillä jouluilo ja joulutunnelma eivät viihdy Kakolassa."
Seuraavana aamuna Mathilda oli aikaisin vankilassa. Hän oli juuri aloittanut joulukirjeitten jakelun, kun tuli sana, että häntä odotettiin leivintupaan, sillä siellä ei voitu aloittaa leipomista, ennenkuin neiti oli maistanut taikinaa. Ei auttanut vastustella. Vaippa heitettynä hartioille hän kiiruhti sinne.
Leipomossa seisoi useita miehiä valkoisiin myssyihin ja esiliinoihin puettuina odottaen häntä. He näyttivät oikein hauskoilta. B., itse leipurimestari, näytti taikinaa kysyen, oliko se Mathildan mielestä sellaista kuin taikinan piti olla "vapaalla jalalla" oltaessa. "Melkein", Mathilda vastasi. "Mutta kaapisitteko sitten lopuksi reunoista vähän taikinaa ja leipoisitte minullekin joulupullan? Olisi niin hauska saada joululahja." — "Sitä ei neidin olisi pitänyt sanoa", vastasi B. "Mekö kaapisimme neidille laidoista! Ei ikinä. Me olemme yhteisesti sopineet, että neidin on saatava ensimmäinen vehnänen, joka leivotaan, ja siihen me olemme saaneet vahtimestarin rouvalta muutamia sokeripaloja ja munan."
Mathilda Wrede saikin heiltä myöhemmin päivällä oikein kauniin vehnäpullan.
Kun hän palasi vankilaan, kohtasi häntä tieto: "N. on kuolemaisillaan", ja Mathilda kiiruhti miehen luo. Hän oli mitä hirveimpien tautien kiusaama mies. Jottei levittäisi muihin tartuntaa, ei häntä oltu otettu sairasosastolle. Hän makasi yksinään sellissään olkipatjalla. Houreissaan hän oli usein heittäytynyt pois sängystä ja ettei se uusiintuisi, oli hänelle laitettu vuode lattialle. Mies oli hyvin kuuro. Mathilda ryömi polvilleen hänen vuoteensa ääreen ja alkoi puhua hänelle niin kovaa kuin voi. Mies koetti liikuttamalla huuliaan osoittaa ymmärtävänsä, sillä hän ei voinut enää puhua. Hän oli niin likainen siinä maatessaan. Mathilda kasteli nenäliinansa veteen, pesi hänen otsansa ja antoi hänelle maitoa juoda.
Tullessaan vihdoin takaisin käytävään Mathilda kuuli hurjaa huutoa ja kirouksia. "Mikä nyt?" kysyi hän vahtimestarilta. — "M. on raivoissaan", tämä vastasi. "Kun hänen piti työnsä lopetettuaan antaa työkalunsa pois, piti hän suutarinpuukon, vaikka me tahdoimme ottaa sen. Nyt hän kulkee kopissaan edes takaisin, kiroaa, huitoo ympärilleen puukolla ja sanoo, että tänä iltana pitää Kakolassa olla yhtä ihmishenkeä vähemmän, joko hän ottaa jonkun virkamiehen tahi sitten oman henkensä. Me aiomme nyt juuri mennä hänen luokseen ja painaa hänet patjan avulla seinää vasten, niin että voimme panna hänet käsirautoihin ja viedä maakerrokseen." — "Ei", Mathilda sanoi. "Se ei saa tapahtua. Nyt on jouluaatto, eikä tänään viedä ketään maakerrokseen. Minä menen hänen luokseen."
Vahtimestari aukaisi sellin oven Mathildan seisoessa ulkopuolella ja kuullessa M:n hirveät huudot ja kiroukset. "Hiljaa M.! Olkaa rauhassa! Minä täällä vain olen", puheli Mathilda. — "Eikö kukaan muu tule mukaanne?" huusi mies vastaan. —
"Ei, ei kukaan muu."
"No mikä nyt on, kun M. käyttäytyy tällä tavoin?" kysyi Mathilda. — "Minä olen vannonut, että tänään otetaan yksi elämä, joko jonkun muun tahi minun", vastasi mies. — "Silloin meillä kahdella on aivan eri mielipide", sanoi Mathilda. "M. tahtoo ryöstää elämän ja minä tahtoisin auttaa elämän antamisessa. Täällä ei tänään surmata ketään, vaan elävä Jumala sytyttää uuden, ihanan ja puhtaan elämän. Ja muistakaa, että M:llä on sydänvika. Jos M. huutaa ja elämöi noin, niin voi kuolema tulla silmänräpäyksessä, eikä M. voi nykyisessä mielentilassaan astua Jumalan eteen. Olkaa nyt hyvä ja antakaa puukko heti minulle!" — "En minä anna sitä, minä aion peloitella heitä", vastasi mies. — "Ketä M. aikoo peloittaa? Ei ainakaan minua", jatkoi Mathilda. "On aivan lapsellista luulla voivansa peloitella ihmisiä mokomalla pikku puukolla. Kas niin, antakaa se nyt minulle!" — "Ei, sitä en tee. Neitihän on sanonut, että on aina pidettävä sanansa, ja minä olen vannonut, etten anna sitä." — "Vai niin, aikooko M. ruveta niin oivaksi mieheksi, ettei riko koskaan sanaansa? Sitäpä oli oikein hauska kuulla. Mutta mitähän jos M. kuitenkin antaisi puukon minulle, minä tarvitsen kyllä saada joululahjan. Leipurikin antaa vehnäsen, ja minusta tuntuu, että M. voisi antaa puukon."
Vanki oli jo rauhoittunut huomattavasti. Mutta yhä hän vain väitti vastaan. "Ei, en anna sitä." — "Vai niin", Mathilda Wrede sanoi. "Ellei M. anna sitä, niin minä otan sen. Ojentakaapa kätenne, niin koetan!" M. rupesi nauramaan ojentaen kätensä, Mathilda tarttui siihen ja alkoi hitaasti suoristaa sormia, mutta mies painoi ne samassa taas alas. "Jos olen kerran avannut käden, niin M. ei saa sulkea sitä uudelleen. Muuten tämä käy liian vaikeaksi ja vie liian paljon aikaa", sanoi Mathilda. "Kas noin! Sepä oli hyvä, yksi — kaksi — kolme — juuri niin. Nyt koko käsi on auki ja tässä on puukko!"