Hetkisen he sitten istuivat jutellen. Kun Mathilda jätti hänet, M. oli aivan rauhallinen ja ystävällinen.
Käytävässä Mathilda tapasi vartijan. "Älkää ilmoittako tätä asiaa!" pyysi hän. "Luvatkaa se minulle! Nythän on jouluaatto. M. aikoo tästä lähtien ruveta niin siivoksi mieheksi, että pitää aina sanansa. Sentähden hän vain ei antanut puukkoa pois, kun oli vannonut, ettei sitä tee." Mathilda ojensi puukon vartijalle eikä M:n tarvinnut viettää jouluaan rangaistuskopissa.
Niin Mathilda kulki sellistä selliin käyden joka vangin luona. Hän toivotti heille rauhallista joulua, antoi kullekin joulukirjeen ja puristi heidän kättään.
Kun vankilan portit illalla suljettiin, meni hän ulos. Hän oli saanut katsahtaa tuskan ja avuttoman epätoivon maailmaan ja hänen sielussaan paloi rakkaus ja osanotto noihin laiminlyötyihin ja elämän kylmyyden kangistamiin ihmislapsiin. Väsyneenä hän taivalsi edestakaisin Kakolan ja lääninvankilan väliä. Hänen allaan lepäsi kaupunki lukemattomine säteilevine valoineen. Hän muisteli kotiaan ja kaikkia rakkaitaan. Hän ajatteli jouluiloa, joka vallitsi ihmissieluissa.
Mennessään toisaalle hän näki valkean valon tuikkivan lääninvankilan ikkunoista, ja ajatus kiiti ihmispoloisten luo, jotka istuivat siellä odottaen tuskaisin mielin tuomiotaan. Hän huusi Jumalalta apua ja laupeutta itkien osanotosta.
Kääntyessään taas toiselle taholle oli Kakola hänen edessään ja valot loistivat sellien pienistä ikkunoista. Voi, mikä epätoivo siellä ristikkojen takana! — vanki raukkojen itsesyytökset, heidän kaipuunsa ja kalvavat omantunnontuskansa! Hän kamppaili Jumalan kanssa rukouksessa heidän puolestaan. Hän anoi ja kerjäsi, että Herra tunkeutuisi heidän synkkiin selleihinsä vieden sinne rakkautensa ja hajoittaen niistä pimeyden.
Lopulta hän palasi asuntoonsa. Hän asusti eräässä johtajan huoneustoon kuuluvassa pienessä kamarissa, siellä olivat hänen joululahjansa, vankien yhteinen vehnäpulla ja erään vangin valmistama lipas. Mathilda istuutui kirjoittamaan Helena-sisarelleen:
"Sydän on liian täynnä voidakseni kuvailla sinulle, miten joulua vietettiin. Olin valmistautunut viettämään vankilan joulua, mutta todellisuus oli kuvitteluja raskaampi. Käytävän ikkunoista saattoi nähdä kaupungin tuhannet jouluvalot ja minä kuvittelin mielessäni onnellisten, lämpöisien kotien helmassa vallitsevan sykähtelevän ylivuotavan ilon. Kakolassa oli kuin aina ennenkin: Kahleet kalisivat, kyyneleet kimaltelivat, mutta kärsimys ja kaipuu olivat liian syvät ja voimakkaat, jotta niitä olisi voinut tuoda sanoin ja kaikkein vähimmin valituksin ilmi. Minä rakastan, niin, ihailen Kakolassa olevien ystävieni kykyä hillitä itseään. Tiedän kyllä, että he tekivät sen minun tähteni — he ovat ihmeellisen hienotunteisia! Kaikki vangit olivat niin ystävällisiä. Yksinpä Karppinenkin sanoi: 'Jumala palkitkoon!'
"Olin aivan terve alkaessani joulukirjeitten jakelun, mutta heti oltuani erään parhaillaan kuolemaa tekevän miehen luona, silitettyäni hänen otsaansa ja sanottuani hänen korvaansa joitakin sanoja, tunsin rintaani vihlaisevan kovin ja pian sen jälkeen tuli suuni täyteen verta, mutta tuntui melkein hyvältä saada ruumiillisestikin niin sanoakseni antaa sydänvereni ystävieni puolesta. Jaksoin kuitenkin kello kuuteen saakka.
"Oman Helenani ei pidä olla levoton eikä pahoillaan! Jumala on tuova minut kotiin luoksesi, kun vain työni täällä päättyy. Helena, rakkaani, toisaalta vedät sinä puoleesi koko sydämeni ja toisaalta taas tuntee se kiintymystä maani langenneihin, vangittuihin ja halveksittuihin lapsiin. Mutta vaikka aikani meneekin enimmäkseen vankien kanssa työskennellessä, niin he eivät kuitenkaan vei vallata vähintäkään osaa tunteista, jotka ovat kaikkein syvimpänä sydämessäni. Ensimmäinen kuva, joka on painettu sydämeeni, on siellä yhä vieläkin, ja se on Helenani kuva ja muisto hänen rakkaudestaan. Eivät edes vangit pääse sille alueelle, sillä se oli valloitettu ja täysi jo kauan ennen kuin he saivat ystävänsä.