— Onnea vaan, lausui Risto ja lähti tiehensä.
VI.
Muutama päivä tämän jälkeen, astui lautamies sisään Ristikorven torppaan. — Huonolla asialla olen, sanoi hän. Heikkilän isäntä sanoo teidät minun kauttani torpasta ulos ja vaatii teitä myöskin samalla vastaamaan erääsen velkajuttuun, jonka velan olette saaneet hänen isävainajaltansa.
— Velkani, johon katovuotena jouduin, täydyn suorittaa tavalla tahi toisella. Torpasta ei hän mitenkään minua saa, sillä minulla on elinkautinen kontrahti, vastasi Mikko tyyneesti.
— Kaapo väittää teillä senlaista ei olevan, virkkoi lautamies.
— On kuin onkin. Mikko meni kamariin, josta hetken perästä tuli takasin vaaleana ja lausui: Katri, nyt olemme hukassa. Kontrahti on poissa, eikä sitä löydy mistään. Olisikohan lapset saaneet sen käsiinsä.
Katri vavahti. — Raskaaksi kävisi, jos täytyisimme luopua tästä paikasta, jossa olemme eläneet niin onnellisina ja tehneet työtä otsamme hiessä, lausui hän. Mutta jos niin on sallittu, niin onhan maailma avara.
Käräjäpäivä läheni. Mikko odotti sitä haikealla ja synkällä mielellä, sillä hän tiesi, että jos hänellä ei olisi kontrahtia näytettävänä, tulisi hän ilman armotta tuomituksi torpasta pois. Tämä ajatus riisti Mikolta päivän rauhan ja yön levon.
Illalla ennen käräjäpäivää astui Risto kiiruin askelin Risti-korpen päin. — Kyllähän Mikko on kunnon mies, mutta mitä se minuun koskee? lausui hän itseksensä. — Kaksi tynnyriä täytyy hänen antaa minulle saadaksensa kontrahtinsa takasin. Se on paljoa vähemmän kuin jos koko torppa luiskahtaisi hänen käsistänsä. Enhän olekkaan kohtuuton; en, lisäsi hän ivallisella naurulla.
Risto astui sisään. — Hyvää iltaa lausui hän. Olen kuullut, että sinulla huomenna on käräjä-juttu ja että Heikkilän isäntä koettaa keinotella sinua torpasta pois ja myöskin, että kontrahti on joutunut hukkaan.