— Niin on, veikkonen, huokasi Mikko.
— Jos myöntyisit maksamaan minullen kaksi tynnyriä viljaa, päästäisin sinut koko pulasta, jatkoi Risto.
Mikko katseli Ristoa silmäyksellä joka ilmaisi, että hän nyt luuli Ristolla taas olevan hassuuden aikakauden. — Halustahan sen maksaisinkin, sanoi hän, minkäpä sinä, miesi parka, tässä asiassa mahdat?
— Eiköhän tämä ole kontrahtisi? sanoi hän, vetäen lakkaristansa paperin. Sen löysin pyryilman ajamana Kavon sillalta.
Mikko tarkasti paperia ja huomasi sen olevan tuon kaivatun kontrahdin. — Jumalan kiitos! kiljahti hän. Nyt olen pelastettu. Viljasi saat millä hetkellä tahansa.
Tämän yötä makasi Mikko taas monen ajan perästä rauhallista unta. Ennen levolle mentyä kiitti Katri hartaudella Herraa, joka oli poistanut nuot uhkaavat pilvet.
Seuraavana päivänä oli käräjäkartanon piha väkeä täpötäynnänsä, sillä käräjille riennetään aina suuremmalla hartaudella, kuin kirkkoon. Täällä pöyhkeili myöskin Heikkilän isäntä astuen pihalla edestakasin ja nauttien mielessänsä siitä ajatuksesta, että nyt aika oli tullut, jolloin hän saisi nuot Ristikorpelaiset nöyrytetyiksi. Että tuo oikullinen Onnetar tekisi hänelle tepposiansa ei hetkeksikään johtunut hänen mieleensä.
Asia huudettiin esille. Kaapo vaati oikeudessa, että Risti-korven Mikko, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään kontrahtia, tuomittaisiin heti muuttamaan torpasta pois. Kun Mikolta kysyttiin, mitä hänellä tähän olisi sanomista, veti hän lakkaristansa paperin, jonka laski oikeuspöydälle ja pyysi, että asia ratkastaisiin hänelle niin edulliseksi, kuin tämä kontrahti sisälsi.
Kaapon silmät suurenivat. — Onkohan Risto erehtynyt, vai tahtonut pettää minua, lausui hän itseksensä.
Asia päättyi niin, että Mikolle vakuutettiin elinkautinen asumaoikeus Ristikorven torpassa. Kiukun puna kohosi päätöstä kuullessa Kaapon poskille, mutta hänen täytyi sittenkin hillitä itseänsä.