Kun olimme esittäneet itsemme ja saaneet tietää, että tytöt olivat talon tyttäriä, istuimme talonväen hyvin varustetun pöydän ääreen.
Hyvä ruoka ja oivallinen portteri-juoma vaikuttivat, että mieliala tuli hilpeäksi ja iloiseksi. Sen vuoksi oli itsestään selvää ja luonnollista, että me nuoret aterian jälkeen kulutimme aikamme laulaen ja leikkien. Ja kun vähän myöhemmin tuli lisää nuorisoa naapuristostakin, mukanansa harmonikka, niin pantiin toimeen oikein tanssiaiset. Meidän tanssimme eivät alussa oikein sopineet yhteen toisten kanssa, mutta Jannen soittaessa tarkasti tahtia noudattaen selvisivät pian kaikille polkka-askeleet.
Seuraleikeistä muistuu mieleeni yksi; meidät ajettiin kaikki, paitsi yhtä paria, toiseen huoneeseen. Kun jonkun ajan kuluttua saimme kutsun tulla takaisin, niin oli kattolamppu otettu pois ja sen sijaan riippui katosta pienen näreen näköinen pensas.
Ken huoneen läpi kulkiessaan sattui joutumaan pensaan alle, hänet piiritettiin heti ja häntä suudeltiin suulle. Jos hän oli poika, tulivat tytöt suutelemaan; jos hän oli tyttö, niin pojat suutelivat. Mutta jos joku vältti joutumasta pensaan alle, niin hänet survaistiin siihen. Koko elinaikanani en ollut sitä ennen suudellut enkä saanut niin paljon suukkosia sieviltä tytöiltä, mutta hauskaa se vain oli.
Jäähyväiset olivat erittäin sydämelliset, oikein hellät. Me pusersimme toistemme käsiä yhä uudelleen ja todellisella kaipauksella erosimme tuosta rakastettavasta perheestä.
Kun tulimme laivatokkaan, emme ollenkaan nähneet venettämme. Pestinuora kyllä oli paikoillaan ja kireällä kuin viulunkieli, mutta vene ei kellunut veden pinnalla niinkuin muut veneet. Tarkemmin tutkittuamme löysimme sen ihmeeksemme riippuvassa asennossa melkein pystyssä laivasillan muurin kupeella. Näin oli käynyt, kun veneemme nousuveden aikana oli kiinnitetty kireään köyteen, ja kun vesi pakoveden aikana laski 22 tai 23 jalkaa, niin vene jäi riippumaan ilmaan.
Vahtimiehiä ei näkynyt, mikä meitä kummastutti, sillä sitä ennen ei ollut koskaan sattunut, että vahti olisi poistunut paikaltansa. Me emme keksineet mitään neuvoa. Viimein päätimme käydä kutsumassa avuksemme poliisikonstaapelin, jonka olimme nähneet marssivan vähän matkan päässä. Hän olikin niin ystävällinen, että tuli avuksemme. Vähän aikaa tirkisteltyään pimeään syvyyteen hän virkkoi: »Niin, ei tässä muu neuvo auta kuin että laskemme veneen alas, taikka annamme sen riippua kunnes vuorovesi jälleen kohoaa. Mutta miten käy airojen ja muiden kapineiden — sitä en tiedä. Vesi laskee vielä jonkun aikaa.»
Lyhyen neuvottelun jälkeen päätimme laskea veneen alas, vaikka se mielestämme näyttikin vaaralliselta.
Konstaapelin avulla aloimme varovasti laskea pestiköyttä vähän pitemmälle, mutta äkkiä kuulimme alhaalta vihlovia hätähuutoja: »auttakaa, me hukumme!»
Me tunsimme äänet ja ällistyimme, mutta emme voineet muuta tehdä kuin jatkaa niin kuin olimme alkaneet. Pian vene, Jumalan kiitos, oli oikeassa asennossa, vaikka se olikin vettä puolillansa. Sitten kävi selville, että kaksi meidän pojistamme oli kääriytyneinä omiin ja meidän sadetakkeihimme jo illalla laskeutunut nukkumaan veneen perän pohjalle ja unissansa he vähitellen olivat mukautuneet veneen muuttuneeseen asentoon, huomaamatta mitään, ennenkuin vesi syöksyi veneeseen pestiköyttä hellitettäessä. Täytyy tosiaan olla nuori merimies voidaksensa nukkua niin sikeästi. Kaikeksi onneksi ei tapahtunut mitään vahinkoa, kun airotkin olivat tallella. Veneen kuljettaminen portaiden luo ja veden ammentaminen siitä oli vähäpätöinen tehtävä, ja vähän ajan kuluttua oli koko tapaus hauska muisto vain. Mutta kauan kesti ennenkuin ketkään muut kuin asianomaiset saivat asiasta tietää.