Menomatkalla en voinut olla marisematta köyhyyttämme. Tämä marina ei miellyttänyt turkkuri Tennbergiä, joka mielestänsä oli jo kylliksi kuullut valitusvirsiä.
»Se on oikein sanottu», virkkoi entinen apteekin oppilas Grönberg, »puhukaamme pikemmin jostakin hauskemmasta, esim. sinun kultakellostasi. Eikös sinunkin mielestäsi olisi koko lailla järjellisempää, että se kiusan kappale vaihdettaisiin? Epävarmalla käynnillänsä se vain aikaansaa häiriöitä laivassa; mutta kun se vaihdettaisiin hyvän kurssin mukaan käypään englantilaiseen rahaan, niin olisi elämä vallan toista! Kun rahasumma jaettaisiin jotenkin tasan meidän kesken, niin voisimme viettää hauskan illan. Mietippä asiaa, toveri! Sinusta tällä kertaa riippuu kaikki tyyni.»
Tennberg ei vastannut mitään; hän vain souti ja tempoi airoansa entistä lujemmin.
Näimme, että ristiriitaiset ajatukset taistelivat hänen mielessänsä. Viimein hänen aironsa seisahtui, ja hän lausui epäröiden: »Kävisihän tuokin päinsä, mutta se kello on muistoksi saatu hyvältä ystävältä. Kuulustellaanpa ensin, paljonko juutalainen siitä tarjoaa.»
»Niin oikein, Tennberg», riemuitsimme me toiset, »kyselkäämme ja vastaanottakaamme mitä juutalainen tarjoaa.»
»Hurraa! — Eläköön Tennberg ja hänen oivallinen ystävänsä.»
Ja käsivarsiin ilmestyi voimia ja jäntevyyttä. Meitä ei enää tuuli ajellut, vaan me kiidätimme venettä tuulen edelle.
Maihin noustua sain Höökiltä rahaa sekä kehoituksen hankkia leipää ja tuoda se veneeseen ennen kello yhtätoista, jolloin meidän piti palata laivaan. Yksi mies vain jäi vahdiksi veneen luo. Höök lähti omille matkoillensa, ja me muut menimme pitkän Aaprahamim luokse. Minä, joka yksin olin jonkun verran perehtynyt englanninkieleen, hieroskelin kauppaa juutalaisen kanssa, toiset kokivat puhua järkeä Tennbergille, jota raatelivat velvollisuudentunteet ystävän muistoa kohtaan ja veljesrakkaus tovereita kohtaan.
Juutalaisen kanssa tingittiin tinkimistään ihan loppumatta. Aapraham vakuutti kunniasanalla, ettei hän voinut kellosta antaa enempää kuin 28 shillinkiä, mutta Tennberg ei tahtonut niin vähästä luovuttaa muistokapinettansa.
Harmistuneina kumpaisellekin kaupantekijälle, myyjälle ja ostajalle, me olimme jo neljä kertaa poistuneet puodista ja seisoimme kadulla kädet housuntaskuissa ja takinkaulukset pystyyn käännettyinä. Puutarhuri Herman König kääntelihe jonkun aikaa levottomana kantapäällänsä, mutta viimein hän päättävästi polki maata ja sanoi: