Jonkun ajan kuluttua auringonlaskun jälkeen tuli näkyviin joukko maakrapuja, jotka elivät maanalaisissa käytävissä. Ne olivat väriltään keltaisia, ruumis pyöreä ja latuskainen, noin kolmen tuuman levyinen, ja kulkivat kuudella jalalla, joissa oli suuret terävät kynnet, ja niillä ne vaatteidenkin lävitse tekivät verihaavoja. Niin rohkeita ne olivat, että aina piti olla varuillaan karkoittaakseen niitä luotansa. Nälkämme tyydyttämiseksi koetimme paistaa niitä hiilillä, mutta näin valmistettuina niillä oli niin inhoittava maku, ettemme mitenkään voineet niitä nauttia.
Saadaksemme paremmin olla rauhassa noilta häpeämättömiltä matelijoilta ja pysyäksemme lämpiminä teimme niitä vastaan oikeita hävitysretkiä ja vetäydyimme sitten lähemmäksi tultamme ja peitimme itsemme auringon kuumentamalla hiekalla.
Seuraavan päivän aamunkoitossa aloimme korjailla venettämme, jotta se olisi kunnossa, jos meren tyrskyt myöhemmin asettuisivat. Joka paikassa, missä naulat eivät olleet välttämättömän tarpeelliset, ne vedettiin ulos ja lyötiin siihen, missä niitä parhaiten tarvittiin. Sillä tavoin ja purkamalla valaanpyyntinuoraa tilkkeeksi saimme veneen jotakuinkin kuntoon. Sillävälin oli Stjerncreutz vuoren halkeamaa myöten kiivennyt ylempänä olevalle penkereelle. Siellä hän oli koonnut kourallisen harmaankirjavia papuja, jotka hän meille jakeli.
Kapteenin luvalla läksimme matruusi Sjöberg ja minä keräämään enemmän papuja, ja kahden vuorokauden paastoamisesta johtuva nälkä teki pavut mielestämme varsin maukkaiksi. Pian olimme vuoren halkeamasta löytäneet niitä kosolti, niistä söimme itse osan ja lopun veimme tovereille. Muut kaikki söivät halukkaasti, mutta kapteeni ja Stjerncreutz niitä inhosivat.
Laiva oli sillävälin ankkurissa niin kaukana saaresta, ettei sieltä voitu nähdä, miten vene oli maalle saapunut. Päivä kului laivalla odottaessa miehiä takaisin, yö ja seuraava päivä samoin, ilman että maalta saatiin mitään tietoja. Silloin ensimmäinen perämies kapteeni Jakobsén päätti jättää laivan päällikkyyden tynnyrintekijä Mickelsonille, joka oli ollut mukana valaanpyyntiretkellä Ohotan merellä sekä harppuuninheittäjänä että venheenohjaajana ja päällysmiehenä.
Soutajinaan viisi reipasta yhtiömiestä lähti kapteeni J. laivasta. Kauan he soutelivat saaren rannikkoa pitkin ison matkan päässä maasta ja näkivät viimein kaksi miestä, jotka viittauksilla koettivat estää heitä tulemasta lähemmäksi. Meren kohina esti kuulemasta, mitä he huusivat. Hyvät neuvot olivat nyt kalliit. Viimein veneessä olijat sitoivat kaksi valaanpyyntinuoraa peräkkäin, yhteensä 400 syltä pitkältä, vesitynnyri sidottiin nuoran päähän ja laskettiin laineiden kuljetettavaksi rantaan. Tynnyrin sisään oli pantu paperia ja lyijykynä. Maalla olijat heti hoksasivat, mikä oli tarkoitus. He kirjoittivat paperiin tiedonantoja, ja kun vesitynnyri nuoralla vedettiin merentyrskyjen lävitse takaisin veneeseen, saatiin siellä tietää, että laineiden tyrsky oli kaatanut ja vahingoittanut heidän veneensä, että kaikki olivat joutuneet veden varaan, ja kaikki ruokavarat ja ampuma-aseet menneet hukkaan. Töin tuskin olivat miehet päässeet maalle, jonne venekin oli joutunut. Kumppaneita pyydettiin heti palaamaan laivaan ja panemaan ruokavaroja, nauloja, laivan tilkkeitä y. m. tynnyriin, jonka vesi ja tuuli toisivat maalle, sillä toverit olivat ihan nälkiintyneitä.
Laivasta tulleet huomasivat mahdottomaksi nousta tällä paikalla maihin ja soutivat takaisin laivaan, joka oli saaresta muutaman meripeninkulman päässä.
Kun vene oli kadonnut maalla olevien näkyvistä, kokoonnuimme tulen ääreen neuvottelemaan. Pitkää neuvottelua ei tullut, sillä asia oli selvä. Näiden tyrskyjen lävitse emme ikinä voisi tunkeutua ulos merelle. Yksimielinen päätöksemme sentähden oli kiivetä vuorenharjanteen yli etsiäksemme saaren vastakkaiselta puolelta maallenousupaikkaa. Siihen tuumaan ei kuitenkaan ryhdyttäisi, ennenkuin olimme koonneet puita tulen virkistämiseksi sitä tapausta varten, että meidän olisi pakko tulla takaisin.
Sitä tehdessä Sjöberg ja minä äkkiä tunsimme päänhuimausta ja rupesimme ylenantamaan rajusti. Vähän ajan kuluessa me tulimme niin heikoiksi, ettemme enää jaksaneet nousta seisoalle.
Kun meidän tilassamme ei näyttänyt tulevan parannusta, päättivät toverit tällä kertaa jättää meidät yksikseen mennäksensä tehtyä suunnitelmaa toimeenpanemaan, mutta vakuuttivat varmasti tulevansa takaisin meitäkin pelastamaan, jos vain löytäisivät jonkin pelastuskeinon. Meidän mielestämme oli järjetöntä estää heitä lähtemästä, ja kun me itse luulimme kuolevamme, niin me kehoitimme tovereita kiiruhtamaan pelastaakseen oman henkensä.