Kun tulimme edellämainitulle vuorenrotkolle, syntyi väittelyä siitä, oliko mahdollista laskeutua alas sitä myöten, ja lopputulokseksi tuli, että meitä oli kaksi eri puoluetta, toisessa Höök-veljekset ja Kelleren, toisessä Stjerncreutz, Sjöberg ja minä. Edelliset alkoivat laskeutua alas, mutta me toiset käännyimme takaisin tulen luo.
Meidän alaslaskeutumisemme kävi tavattoman raskaaksi ja vaikeaksi. Luultavasti olimme palanneet takaisin toista tietä kuin olimme nousseet vuoren päälle. Maaperä, jota astuimme, oli murenevaa ja rapautunutta vuorta, joka harvoin tarjosi kiinteää jalansijaa, mutta jokaisella askeleella mureni ja sortui alas. Kaiken vastoinkäymisen lisäksi kuu peittyi pilviin ja tuli pilkko pimeä. Stjerncreutz, joka meistä oli parhaiten voimissaan, kulki edellä, mutta Sjöberg ja minä olimme liian heikot pysyäksemme hänen rinnallaan. Vaikka hän meitä odotteli, niin jäimme hänestä yhä enemmän jäljelle ja pian emme hänestä enää mitään kuulleet. Kuta alemmaksi tulimme, sitä epäedullisemmaksi kävi maan pinta. Usein kompastuimme tai kaaduimme taikka luistimme alas soran ja kivien seassa.
Tällaisten mäenlaskujen vuoksi jouduimme alas jotenkin pian. Ranta oli jo likellä, kun Sjöberg käyden toisten edellä kadotti jalansijan ja luisti alamäkeä mukanansa koko vieremä kiviä ja soraa. Minä huusin hänelle niin lujasti kuin jaksoin, mutta en saanut mitään vastausta.
Kauan olin epätietoinen siitä, minkä tien valitsisin, mutta sitten mielestäni oli parasta seurata Sjöbergin viitoittamaa uraa, sillä arvelin, että hän oli puhdistanut tien. Se oli niin jyrkkä, että minun täytyi asettua selälleni ja luistaa alas onnenkaupalla. Yritys onnistui oivallisesti, silloin tällöin vain matkaa hillitsi jokin vähäinen ulospäinpistävä kallionkieleke. Kauan en vielä kuitenkaan ollut luistanut, ennenkuin jysähtäen seisahduin eräälle isommalle penkereelle. Sen reunalta koettelin varovasti eteeni jalallani ja huomasin kauhukseni olevani äkkijyrkän partaalla. Pudottaessani alas pieniä kiviä kuuluivat ne katoavan pohjattomaan syvyyteen. Sillä hetkellä nousi mieleeni kauheita aavistuksia Sjöbergin kohtalosta. Tahdoin huutaa hänelle, mutta en saanut kurkustani pakotetuksi muuta kuin tuskin kuuluvia käheitä kuiskauksia.
Tähän asti olin ponnistellut eteenpäin ainoastaan sen vuoksi, etten jäisi erilleni tovereistani, mutta tämän kuilun partaalla valtasi minut kauhu ja itsesäilytysvaistoni pani minut toimimaan.
Varovasti käännyin niin, että kasvoni olivat kallioon päin ja rupesin tarkoin tutkimaan paikkaa ympärilläni. Yläpuolellani oli kallio niin jyrkkä ja tasainen, etten terveenäkään olisi voinut kiivetä sitä myöten ylöspäin; mutta ilokseni huomasin, että penger vähän kohoten jatkui vasemmalle päin. Tätä myöten ryömien tulin jälleen jyrkänteelle, joka kaikeksi onneksi ei ollut sen korkeampi, kuin että ilman vaaraa voin laskeutua sitä myöten alas. Tällä tavoin olin saapunut samaan rotkoon, jota myöten olimme nousseet vuoren laelle.
Vielä vähän matkaa tukalaa kulkua ja olin päässyt rantaan. Tulen luokse, joka leimusi korkealle, oli tuskin sataa syltä, ja sen ääressä näin ilokseni kahden ihmisen liikkuvan. Perille tullessani tunsin ihmeekseni Stjerncreutzin ja Sjöbergin, jotka vuorotellen ryyppäsivät vesilekkeristä. Luulin, että he joivat suolaista merivettä ja varoitin heitä, mutta he vastasivat: »Juo, juo, se on suolatonta vettä.» Silloin minäkin hyökkäsin lekkerin kimppuun ja join sen aukosta. Tosiaankin, se oli raitista ja hyvää juomavettä. Minä join juomasta päästyänikin ja nautin niin, että sitä on mahdotonta kuvata. Ja kun olin tyyten sammuttanut janoni, tunsin itseni kuin toiseksi ihmiseksi, minua ei enää vaivannut nälkä eikä jano. Saatoin hengittää ja puhua kärsimättä enää tuskia. Ja silmäluometkin, jotka äsken töin tuskin sain liikkumaan kuivuneiden silmäterieni yllä, alkoivat vähitellen räpytellä esteettömästi.
Kun kyselin, mistä toverini olivat löytäneet vettä, ilmoitti Sjöberg, että hän liukuessaan alas vuorelta oli mennyt tainnoksiin, mutta aivan ihmeteltävä onni seurasi häntä, sillä hän osui erään kallion alapuolelle, jolta puro loristen virtasi alas. Herätessään tajuihinsa hän tunsi kasvoillensa vihmovan vettä, jonka pelkkä kosketuskin riitti palauttamaan toiminnanhalun. Hän asettui niin, että vesi tuli hänen suuhunsa, kasvoille ja rinnalle. Virkistyttyään hän meni veneelle, otti sieltä vesilekkerin ja täytti sen vedellä, jotta voisi meidän palatessamme virkistää meitä tuolla suloisella juomalla.
Juotuamme melkein liiaksikin kaivoimme itsemme hiekkaan tulen läheisyyteen viimeinkin levähtääksemme kärsimysten ja vaivannäköjen jälkeen.
Toverit nukkuivat pian, mutta minä en saanut unta, jonka tähden otin esille muistiinpanokirjani ja aloin siihen kirjoittaa kertomusta seikkailustamme siltä varalta, että jos kuolisimme nälkään, ihmiset, jotka mahdollisesti vastedes tulisivat tälle saarelle, minun muistiinpanoistani saisivat tietoa kohtalostamme. Nämä muistiinpanot, samoin kuin monet muutkin, hävisivät myöhemmin sattuneessa tulipalossa.