Asmani hymyili tapansa mukaan, ja sanoi: "Minä pelkään, että meidän täytyy maksaa. Tämä on varmaankin viimeinen kerta".
"Entäs te, Chowpereh?"
"Maksakaa, bana! Paras on kulkea rauhassa maan kautta. Jos meitä olisi kylliksi monta, niin heidän täytyisi maksaa meille. Olisipa vain meitä edes sata pyssyllä varustettua miestä, niin kyllä nuo uhhalaiset saisivat koetella koipiansa!"
"Mitäs te Mabruki tuumaatte?"
"Voi hyvä herra, me olemme joutuneet pahaan pulaan näiden rosvojen seassa. Minä puolestani tahtoisin iskeä pään poikki heiltä kaikilta. Mutta paras on teidän maksaa heille. Nythän on viimeinen kerta maksettava, ja mitäs se teille tekee, vaikkapa maksattekin sata dotia?"
"No, menkää siis Bombay ja Asmani Mionwun luokse ja tarjotkaa hänelle 20 dotia, jollei hän tahdo siihen tyytyä, niin tarjotkaa 30. Ellei hän siihenkään suostu, niin tarjotkaa 40 ja kohottakaa vähitellen 80:een. Mutta älkää jättäkö vähälle tinkimiselle; ei rahtuakaan enempää kuin 80. Minä vannon, että ammun Mionwun kuoliaaksi, jos hän tahtoo enemmän kuin 80. Menkää nyt ja olkaa hyvin ymmärtäväiset".
Miehet palasivat myöhään illalla saatuaan ankaran tinkimisen jälkeen veron alennetuksi 75:ksi dotiksi, ja kun tämä määrä oli maksettu, rupesivat uhhalaiset keskenään riitelemään saaliin jakamisesta. Stanley toivoi heidän ryhtyvän keskenään vimmattuun tappeluun. Samalla hän odottamatta loppua lähti matkaansa jatkamaan alakuloisena monista vastuksista. Seuraavana päivänä hän saapui kylään, jossa Uhhan kuninkaan veljen sanottiin olevan hallitsijana ja pian tämäkin lähetti kaksi miestä veroa vaatimaan. Stanley oli luullut jo pääsevänsä rauhassa matkustamaan maksamatta mitään veroa, vaan huomasi olevansa petetty ja oli nyt erittäin suutuksissaan. Pitkien juonittelemisten jälkeen saatiin vero tingityksi 26:ksi dotiksi, vaikka alussa oli vaadittu 30 ja saatuaan kuulla, että Ujijin ja Uhhan välillä oli vielä kumminkin viisi päällikköä, jotka kiskoivat veroa, päätti Stanley viekkaudella välttää näitä kiskomisia. Seuraten viimeisten veron ottajain neuvoa varusti hän ruokatavaraa miehilleen moneksi päiväksi ja kulki kaikessa hiljaisuudessa yöllä kylien lävitse jolloin asukkaat makasivat, ja päivällä hän kulki tiheiden viidakkojen halki. Pari kertaa oli hänen matkueensa joutumaisillaan ilmi, jolloin maan asukkaat varmaankin olisivat sadottain aseellisina hyökänneet sen kimppuun väkisin ottamaan veroa, josta hän koki päästä vapaaksi. Oli näet yksi kantajien vaimoista säikähtänyt jostakin syystä ja rupesi hirveästi huutamaan, vaikkei minkäänlaista vaaraa ollut tarjona. Koko seuraa uhkasi varma kuolema, jos heidät huomattaisiin ja vaimo piti sen vuoksi saada olemaan vaiti, maksoi mitä maksoi. Kuu akka ei totellut mitään kieltoa vaan kirkui vimmatusti, pyysi hänen miehensä Stanleyltä lupaa iskeä muijaltaan pään poikki, ja sen hän olisi varmaan tehnyt, niin ankarasti oli hän suutuksissaan, mutta Stanley koki saada hiljaisuutta painaen kätensä eukon suuta vastaan. Mutta vaimo taisteli vimmatusti vastaan ja huusi kahta kauheammin. Viimein Stanley koetti piiskan vaikutusta, ensin huonolla menestyksellä, vaan kun ämmä oli saanut 9 lujaa piiskan lyöntiä ja näki, ettei sivallukset taukoaisi niin kauan kuin hän huusi, niin hän viimein lakkasi huutamasta. Hänen kätensä sidottiin selän taakse ja suun eteen sidottiin vaate. Siten oli sillä kertaa vältetty vihollisten huomio. Toisen kerran oli matkue kulkiessaan yötä myöten tullut päivän koitteessa erääseen asuttuun seutuun, jossa asukkaat olivat lähtemäisillään ulkotöihinsä. Silloin teurastettiin kaikki matkueen mukana olevat vuohet ja kanat, etteivät ne ääneltään herättäisi kylän asukasten huomiota, ja matkue marssi rohkeasti kaikessa hiljaisuudessa kylän halki. Juuri kun Stanleyn miehet olivat päässeet kylän toiseen päähän, huomasi yksi kylän asukkaista heidät ja huusi heille, mutta he kiiruhtivat eteenpäin ja olivat pian näkymättömissä.
Uhhan maakunnan toisella puolella alkoi Ukaranga, jonka asukkaat olivat rauhallista väkeä ja uutteroita maanviljelijöitä. Korkealta mäeltä näkyi Tanganjika järvi kaukana siintävänä hopeanhohtavana aukeamana metsien välissä ja koko matkue tervehti tätä iloista näkyä raikkaalla hurraahuudolla.
Marraskuun 10 p:nä saapui Stanley Ujijiin. Matkueen etupäässä kannettiin pitkässä tangossa Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain lippua ja loppupäässä Sansibarin lippua. Viidestäkymmenestä pyssystä yhtaikaa ammutut laukaukset ilmoittivat kaupungin asukkaille, että Sansibarista tullut matkue oli saapunut heidän kaupunkiinsa ja sadottain riensi ihmisiä joka haaralta heitä vastaanottamaan ja tervehtimään. Moni Ujijin asukas oli matkoillansa meren rantamaalle nähnyt amerikalaisen lipun heiluvan laivan maston huipussa ja pian kaikui kansan suussa sanat: Bindera kisungi (valkoisen miehen lippu)! Bindera merikani (amerikalainen lippu!)
Lukematon ihmisjoukko tunkeutui Stanleyn matkueen ympäri tervehtien joka miestä erittäin. Keskellä tuota hälinää kuuli Stanley jonkun selvällä englannin kielellä sanovan: "Hyvää huomenta, herra!" Kääntyen äkkiä puhujaan päin, näki hän pikimustat iloiset ja vilkkaat kasvot — mies oli puettu pitkään valkoiseen paitaan ja amerikalaisesta palttinasta tehty käärölakki oli hänellä päässä.