Muutaman päivän kuluttua muuttui ympäristö aivan asumattomaksi erämaaksi. Olipa soitakin, jotka olivat niin veteliä, että miehet tuon tuostakin niiden yli kulkiessaan upposivat syvälle ja olivat hengen vaarassa. Oppaat kertoivat erään arapilaisen 35 orjansa kanssa uponneen ja hukkuneen sellaiseen suohon. Lokakuun 17 p:stä Marraskuun 2 päivään kesti yhä vain asumatonta maata ja viimein rupesi nälkä ahdistamaan matkuetta, sillä kaikki eväät olivat loppuneet ja asumattomassa maassa ei saanut tietysti mitään ostaa, eikä edes metsästys tuottanut mitään, kun ei otuksia sattunut matkustajien tielle. Toista vuorokautta olivat he jo kulkeneet syömättä mitään, kun vihdoinkin tulivat viljavien vainioiden keskeen rakennettuun kylään, jonka asukkaat ystävällisesti möivät heille ruokatavaroita vaikka kuinka paljon olisivat tahtoneet.
Vielä kerran piti Stanleyn muuttaa matkasuunnitelmansa, koska maan asukkaat olivat keskenään sodassa. Malagarafi-nimisen virran yli hän pääsi pitkien tinkimisten jälkeen Kiala-nimisen kylän asukasten kanssa, jotka häneltä ottivat edeltäkäsin runsaan maksun siitä, että lauttaisivat neljällä pienellä ruuhella hänen miehensä toiselle rannalle, vaan kun neljä miestä oli viety virran yli, rupesivat lauttaajat tahtomaan enempää palkkaa. Kovan tinkimisen jälkeen he saivatkin, ja tietysti he vaativat seuraavallakin kerralla lisäpalkkaa, milloin vaatekappaleita, milloin helminauhoja, milloin mitäkin. Kiistaa ja riitaa näiden ahnasten ihmisten kanssa oli ihan mahdoton välttää. Uwinsa-maakunnan asukkaita Stanley sanoo vielä ilkeämmiksi kuin ugogolaiset ovat, ja heidän ahneutensa jo on ihan ääretön.
3 p. Marraskuuta tuli Stanleyn matkuetta vastaan toinen matkue, joka palasi kaupparetkiltä Tanganjika järven länsipuolelta ja kertoi Ujijissa tavanneensa valkoisen miehen, joka oli vanha, harmaapartainen ja puettu samallaiseen pukuun kuin Stanleykin. Tuo vanha valkoinen mies oli tullut kaukaa Tanganjikan toiselta puolelta Manjuema nimisestä maakunnasta ja he olivat nähneet hänet 8 päivää sitte Ujijissa. Stanley päätti heti, että se oli Livingstone eikä kukaan muu, sekä lupasi miehillensä ylimääräisenä palkkiona 2 dotia (noin 12 kyynärää) vaatetta, jos he marssisivat Ujijiin ilman yhtään lepopäivää pitämättä ja miehet suostuivat siihen ihastuksella.
Lähdettyänsä eteenpäin Malagarafi virran rannoilta, sai Stanley varoituksia kulkeaksensa seuraavana päivänä hyvin varovaisesti, koska eräs joukko uwinsalaisia oli paluumatkalla sotaretkellä ja heillä oli tapana voitonriemussa hyökätä kaikkien kimppuun, jotka he vain kohtasivat, usein hävittäen oman heimokuntansakin kyliä. Matkaa siis jatkettiin hyvin varovaisesti, niin että tienopastajat kulkivat hyvän matkaa edeltäpäin voidakseen pian varoittaa seuraajia, jos joku vaara uhkaisi. Pian oli kuitenkin vaara ohitse, kun Stanleyn matkue oli jättänyt Uwinsan alueen ja tullut Uhha nimiseen maakuntaan. Siellä täytyi hänen taas maksaa veroa Kavanga nimisen kylän päällikölle, joka väitti olevansa ainoa ruhtinas koko seudulla, jolla oli oikeus vaatia veroa. Kuusituntisen riidan ja rettelöimisen jälkeen saatiin vero tingityksi 10:ksi dotiksi, ja sovinto tehtiin sillä ehdolla, ettei Stanleyn tarvitsisi enää maksaa mitään veroa Uhhassa Rufigi virralle asti. Seuraavana päivänä tuli kuitenkin toinen päällikkö, joka kehui olevansa Mionwu, kuninkaan jälkeinen mies, ja jolla oli seurassaan suuri joukko aseellisia miehiä, vaatimaan Stanleyltä veroa, maan läpi kulkemisesta. Hän kysyi suostuisiko valkoinen mies maksamaan, vai tahtoiko hän sotia. Tosin olivat Uhhan asukkaat huonommin varustetut, ainoastaan nuolilla, keihäillä ja jousilla, mutta heidän maansa oli laaja ja kyliä hyvin paljon. Uhhan kuningas halusi kuitenkin saada asian sovituksi rauhassa. Mionwu istui pilkkomaan bambu ruohon pätkää hienoiksi tikuiksi ja luki viimein kymmenen kimppua, kussakin kymmenen tikkua, sekä selitti että Uhhan kuningas vaati yhtä monta dotia vaatetta veroksi, kuin tässä oli tikkuja; siis sata dotia.
Stanley hämmästyi niin hävytöntä vaatimusta ja tarjosi kymmentä dotia. Tämä tarjous hylättiin heti ja Mionwu uhkasi, ettei Stanley pääsisi edes heidän kylästään pois ennenkuin hän oli maksanut sata dotia. Tähän ei hän vastannut mitään, vaan meni erikseen miestensä kanssa neuvottelemaan, maksaisivatko suosiolla vai lähtisivätkö edelleen maksamatta mitään ja raivaisivat itselleen väkisin tietä. Hänen miehensä kauhistuivat sellaista esitystä ja pyysivät hänen tarkoin miettimään, ennenkuin hän ryhtyisi sellaiseen yritykseen, sillä koko Uhha oli tasamaata, jossa he eivät voineet piiloutua, ja mahdotonta oli 45 miehen taistella tuhansia vastaan.
"Mutta ajatelkaa", virkkoi Stanley, — "että tämä on suoraa rosvoamista; pitääkö meidän kärsiä sellaista? Pitääkö meidän tuolle junkkarille antaa kaikki mitä hän tahtoo? Yhtähyvin hän olisi voinut vaatia kaiken vaatteen mitä mulla on, ja lisäksi kaikki pyssymme. Minä voin yksinäni tappaa Mionwun ja hänen etevimmät miehensä, ja te voitte helposti lopettaa nuo muut kielenpieksäjät. Sen jälkeen eivät muut uskalla käydä meidän kimppuumme ja me voimme lähteä eteläänpäin Malagarafi-virralle ja sitte länteen Ujijiin".
"Älkää herra kulta ajatelkokaan sitä. Jos lähestymme Malagarafia, niin täytyy meidän kulkea Lokanda-Miran kautta, jossa riehuu sota. Pohjoiseen päin on Uhha laaja, ja sen takana asuvat vielä häjymmät ututalaiset".
"No mitä sitte tuuma? Emmehän saa sallia, että meidät ryöstetään ihan paljaiksi?"
"Maksakaa Mionwulle, ja lähtekäämme pois täältä. Tämä on viimeinen paikka, jossa meidän täytyy maksaa veroa ja neljässä päivässä pääsemme Ujijiin".
"Mitäs te Asmani arvelette? Tappelemmeko, vai maksammeko?"