Joitakuita päiviä sen jälkeen tulivat ruhtinas Kusfai ja lordi Napier yhteen, kumpikin niin komealla seurueella kuin taisi; ystävyyden liitto tehtiin syleilemällä toisiaan ja kaikkea mahdollista kohteliaisuutta osoitettiin molemmin puolin. Lahjaksi antoi lordi Napier kaksipiippuisen kauniin rihlapyssyn, muutamia böömiläisiä lasiastioita ja oivallisen arapilaisen oriin, jotka kaikki suurimmalla kiitollisuudella vastaanotettiin. Ruhtinas lupasi englantilaisille esteettömän kulun maansa kautta, toivotti heille onnea tuota kelvotonta Teodoria vastaan ja lupasi vielä pitää huolta ruokavarojen hankkimisesta, kohtuullista maksua vastaan. Hän pyysi myös sotaväen apua, sittekun Teodor oli kukistettu, mutta kun lordi Napier sellaista ei voinut luvata, koska Englannin kuningattaren käsky oli vain pelastaa vangit sekaantumatta mitenkään maan sisällisiin asioihin, niin oli Kusfai siihen tyytyväinen, vakuutettuna siitä ettei hänen vihamiehensäkään saisi mitään kannatusta. Vastalahjaksi antoi ruhtinas lordille hartioiltansa oman leijonannahkaisen kauluksensa, keihäänsä ja kilpensä. Kilpi oli erittäin kauniisti tehty, oikein mestariteos laatuansa. Paksusta kullasta oli siinä koristeita ja reunoissa oli kultaisia ja hopeaisia filigrammi-koristuksia. Keskellä riippui leijonan harjasta tehty tupsu.
Tigren ruhtinaasta Kusfaista sanoo Stanley, että hän oli rehellinen liittolainen ja suora mies, jommoisena hän pysyi kerran annettuaan sanansa. Hän teki mitä ruhtinas ikinä taisi tehdä. Aina puuhasi hän innokkaasti ja uutteruudella auttaakseen englantilaisen ylipäällikön aikeita, ko'oten ruokavaroja ja vetoeläimiä, eikä häntä voitu ollenkaan syyttää huolimattomuudesta. Hänelle olivat englantilaiset erinomaisen suuressa kiitollisuuden velassa. Sotaretken lopulla hän tuli sanomaan jäähyväisensä brittiläiselle sotajoukolle. Hän toivotti, niin kohteliailla sanoilla kuin Abyssinian kielellä suinkin voidaan lausua, lordi Napierille "kaikkea autuutta, jota paratiisi voi tarjota, kansalaisten yleisen suosion, korkeimmat kunnianosoitukset, monta vaimoa ja lasta, monta ikävuotta ja suloisen sijan patriarkkain Aaprahamin, Iisakin ja Jaakopin oikealla kädellä".
Palkitakseen hänen uskollisuuttaan lahjoitti lordi Napier hänelle, sitte kun sotaretki oli päättynyt, 1,500 suusta ladattavaa kivääriä, 400,000 kiväärinpatruunaa ja kuusi tykkiä ampumavaroineen, joka lahja oli erinomaisen arvokas sellaisessa tilassa olevalle henkilölle kuin ruhtinas Kusfai, sillä nyt hän kykeni helposti masentamaan vastustajansa egyptiläiset, jotka sitä ennen olivat hirveästi ryöstäneet hänen maatansa.
Tie ylämaahan kulki kapeiden rotkojen kautta usein jyrkkien kuilujen partailla, jossa oli toisella puolella pilviä tapailevia vuoriseiniä, toisella monta tuhatta jalkaa syvät rotkot.
Seuraten Takazze-virran vartta joutui englantilainen sotajoukko kerran erääseen pohjukkaan, missä virta teki jyrkän mutkan melkein takaisin päin menevään suuntaan. Mutta kun johtajat eivät tahtoneet kulkea sinne tänne, lähdettiin matkaoppaan neuvon mukaan kiipeämään ylös jyrkkiä kallioseiniä myöten vuoren harjulle. Joka mies hämmästyi ja piti yritystä mahdottomana, katsellessaan noita pystysuoria pilviin ulottuvia kallioseiniä; mutta eteenpäin vain mentiin, sillä vuoressa oli ikäänkuin portaan tapaisia nousupaikkoja, joita myöten kiivetessä kuitenkin voimakkaimmatkin olivat uupumaisillaan. Viimein oli päästy vuoren harjulle, joka oli 11,000 jalkaa meren pinnan yläpuolella ja sen vuorenrinteen korkeus, jota myöten sotajoukko oli kiivennyt, oli 3,000 jalkaa. Vuoren päällä oli kaunis ruohokenttä, jonne ylös päästyään sotilaat oitis laskivat pitkäkseen.
Abyssinian asukkaat olivat valmiit tekemään mitä hyvänsä, kun vaan saivat rahaa, mutta sitä paitse he alinomaa kerjäsivät lahjoja, vaikka he olivat jo saaneet maksun toimistaan. Rahalla oli kuitenkin tässä maassa mahtava voima, niin että kun englantilaisilla pysähdyspaikoilla ei ollut polttopuita, niin abyssinilaiset repivät asumuksistaan katot ja möivät orret polttopuiksi.
Paitse äkkijyrkkiä vuoria, jotka tekivät sotajoukon eteenpäin marssimisen varsin tukalaksi, oli muitakin esteitä voitettavina. Usein täytyi englantilaisen sotajoukon kulkea ahtaita vuorensolia, joissa aivan pikkunenkin joukko olisi voinut ainoastaan kiviä vierittämällä tappaa tuhansia, ja kun tällaisilla luonnon varustamilla paikoilla ei tehty minkäänlaista vastusta, täytyi heidän peljätä kavaluutta vihollisten puolelta ja siitä heitä olikin hyvin usein varoitettu. Viimein he arvelivat, että kuningas Teodorin pääkaupunki mahtoi olla vielä mahdottomampi valloittaa, koska hän ei huolinut käyttää näin etuisia paikkoja hyväkseen.
Tämä luulo toteutui, kun he tulivat Magdalan edustalle; sillä kaupunki oli rakennettu vuorelle, jonka huippu on aivan tasainen, mutta reunat joka puolelta äkkijyrkät kuin seinät ja 500 jalkaa korkeat. Ainoastaan kapea ja tukalasti kuljettava harjanne yhdisti Magdalan kahden samallaisen vuorilinnoituksen Selassen ja Fahlan kanssa. Näissä linnoituksissa oli Teodorilla parikymmentä järeätä tykkiä ja suuri varustusväestö. Vasta sitte kun englantilainen sotajoukko oli tullut hänen pääkaupunkinsa näkyviin, ja erinomaisella tykistöllään sekä takaaladattavista kivääreistä lasketulla luotituiskulla kokonaan voittanut hänen ensimmäisen puolen neljättä tuhannen miehen suuruisen sotajoukkonsa, suostui Teodor laskemaan kaikki europalaiset vangit, luvultaan 61, vapaiksi. He tulivat englantilaisten leiriin mukanaan 187 palvelijaa ja neljättä sataa ratsu- ja vetoeläintä, ja täten oli sodan päätarkoitus voitettu, mutta ylipäällikkö lordi Napier ei siihen tyytynyt. Vaati, että Teodor ehdottomasti antautuisi Englannin kuningattaren vangiksi ja jättäisi linnoituksensakin englantilaisten haltuun. Samalla luvattiin, että Teodoria kohdeltaisiin jalolla tavalla, niinkuin ruhtinasta ainakin.
Ruhtinas Teodor oli mielestään tehnyt kaikki mitä kohtuudella taisi vaatia ja arveli ettei englantilaisilla muka enää ollut mitään syytä vihollisuuksiin häntä vastaan. Hän lähetti sen vuoksi 1,000 härkää ja 500 lammasta lordi Napierille lahjaksi, että brittiläiset sotilaat saisivat kylliksensä paistia, koska nyt oli pääsiäispäivä, ja olivathan he kaikki kristityitä. Lordi Napier lähetti sanansaattajan ilmoittamaan, ettei hän huolinut vastaanottaa mitään, ennenkuin Teodor perheineen, linnoituksineen oli antautunut Englantilaisille. Hän selitti vielä viimeisessä uhkakirjeessään miten hyödytöntä kaikki vastustus oli, sekä vakuutti, että Teodoria kohdeltaisiin hyvin, jos hän antautuisi vangiksi, mutta jollei seuraavana aamuna kello 9 olisi tullut myöntävää vastausta, niin alkaisi uusi hyökkäys.
Pääsiäis-maanantaina 13 p. Huhtikuuta 1868 tuli aamulla kahdeksan komeasti puettua abyssiniläis-päällikköä ilmoittamaan, että he jättäisivät Selassen ja Fahlan linnoitukset, jos he esteettömästi itse saisivat mennä pois. Se heille myönnettiin ja kun näiden linnoitusten koko väestö 30,000 henkeä tuli vakuutetuksi siitä, että englantilaiset heitä kohtelivat ystävinä, levisi miehestä mieheen innokas ilohuuto "Li-li-li-li!" — jota käytetään ystävällisenä tervehdyshuutona — koko tuon suuren kansajoukon suusta. Aseet heiltä kuitenkin otettiin pois. Päälliköt, jotka jättivät Selassen ja Fahlan englantilaisille, sanoivat Teodorin lähteneen Magdalasta pakoon entisten vihollistensa, muhammettilaisten naapurien luo, luottaen heidän tapoihinsa, jotka käskivät vihollisellekin antamaan suojaa, kun hän hakee vierasvaraisuuttta. Teodor oli kuitenkin Magdalassa ja oli varustautunut vimmattua vastarintaa tekemään.