Kun englantilaiset olivat saaneet haltuunsa Selassen ja Fahlan, alkoivat he sieltä pommittaa itse Magdalaa. Eräs toinen sanomalehden kirjeenvaihtaja kysyi Stanleyltä, oliko hän nähnyt Teodorin viimeistä käsityötä, ja näytti heti sen jälkeen äkkijyrkän vuoren reunalla hirmuista näkyä. 308 ihmisruumista, kaikilla kahleet ja rautapuntit käsissä tai jaloissa, oli röykkiössä, toistensa päällä, alastomina ja mätänemisen tilassa! Nämä oli Teodor miehineen pyssyillä ja miekoilla säälimättä surmannut, vaikka he epätoivon vimmalla polvillaan rukoilivat ja huusivat armoa. Turhaan! Ne teurastettiin kaikki.
Magdalassa oli Teodor varustautunut epätoivon taisteluun, sillä hän oli vakuutettu, ettei hän saisi englantilaisilta mitään armoa. Kun ainoa pääsypaikka Magdalaan oli suljettu vahtitorneilla ja portit tukittu suurilla kiviröykkiöillä, niin keksi pari englantilaista sotamiestä keinon kiivetä jyrkkää vuorta myöten ylös ja onnistuivatkin. Heidän esimerkkiänsä seurasivat toiset ja kohta oli iso joukko heitä tunkeutunut etuvarustusten yli. Kun ensimmäiset sotilaat olivat tunkeutuneet varustusten yli ja yrittivät ampua, näkivät he erään huonosti puetun miehen vetäytyvän pakoon heinäpieleksen taakse, revolveri kädessä. Kohta sen jälkeen kuului heinäpieleksen takaa laukaus, ja sama mies oli tappanut itseänsä, laukaisemalla revolverin suuhunsa. Kun englantilaiset tulivat itsemurhaajan luo, ja hänen kourastaan ryöstivät tuon kauniin revolverin, lukivat he sen kahvassa kirjoituksen, joka osoitti että se oli lahja Englannin kuningattarelta Abyssinian hallitsijalle Teodorille. Itsemurhaaja oli siis Teodor itse, ja tämän arvelun todistivat sitten vankina olleet europalaiset sekä Magdalan omat asukkaat. Hän oli taistellut valepuvussa. Likaisten, harmaiden ryysyjen alla oli hänellä erittäin hienot alusvaatteet.
Sopiva kohtalon rangaistus oli, että hänen petoimaisen julma oma kätensä, joka oli tappanut niin monta viatonta hänen omista alamaisistaan, nyt lopetti hänen omankin henkensä. Näin oli päättynyt sen miehen elämä, joka ylpeänä nimitti itseänsä "Teodoriksi, Abyssinian keisariksi, Menilekin jälkeiseksi, Salomon pojaksi, kuningasten kuninkaaksi, maanpiirin herraksi, Etiopian valloittajaksi, Afrikan uudestaan synnyttäjäksi ja Jerusalemin vapauttajaksi".
Kun englantilainen sotajoukko oli päässyt pääkaupunkiin, tekivät Teodorin viimeiset sotilaat vielä yrityksen ryhtyä tappeluun, mutta huomattuaan vastustamisen turhaksi, vetäytyi abyssiniläinen joukko pakoon Teodorin äpäräpojan johdolla. Suurin osa näistä pakolaisista joutui heidän ikivihollistensa Gallas-heimon käsiin ja kun jälelle jääneet näkivät heidän kohtalonsa, antautuivat he mieluummin englantilaisten vangiksi.
Magdalassa löysivät englantilaiset myös keisarin palatsia vastapäätä suuren vankihuoneen, ahdinkoon saakka täynnä abyssiniläisiä vankeja. Ruhtinaita, päälliköitä ja talonpoikia oli siellä raskaissa kahleissa, tuskallisesti odottaen sitä hetkeä, jolloin heidän kärsimyksensä loppuisivat. Englantilaiset kiiruhtivat vapauttamaan heidät ja sekä ylhäiset että alhaiset vangit suutelivat kiitollisina heidän käsiänsä.
Kaatuneen keisarin aarteet joutuivat englantilaisten käsiin, ja ylipäälliköt sekä heidän taapi-upseerinsa ynnä sanomalehtien kirjeenvaihtajat olivat ainoat, jotka eivät ryhtyneet nyt seuraavaan yleiseen tavarain ryöstämiseen.
Kaikki Teodorin kanuunat, yhteensä 33, tehtiin kelvottomiksi käyttää enää. Magdalan asukkaat käskettiin muuttamaan pois, linnoitusrakennukset hävitettiin ja koko kaupunki, jossa oli noin 3,000 asuinrakennusta, poltettiin. Sitä ennen oli Teodorin ruumis haudattu, ilman mitään juhlallisuuksia. Ummistettuna silkkisiin vaatteisiin pantiin se ruumisarkkuun; pari sotamiestä laski arkun hautaan; abyssiniläinen munkki, Teodor-vainajan hovikappalainen, luki hätäisesti hautausluvut ja hauta täytettiin.
Abyssiniläisiltä sotilailta otettiin heidän aseensa pois, vaan kaiken muun omaisuutensa he saivat viedä mukanaan. He olivat säälimättömästi kohdelleet omia kansalaisiaan, mutta koska he olivat antautuneet englantilaisille, suojelivat nämä heitä, kunnes he pääsivät turvalliseen paikkaan, josta he taisivat kukin palata syntymäseuduilleen. Ne haavoitetut abyssiniläiset, joilla ei ollut ystäviä heitä hoitamassa, vietiin englantilaisten sotalasaretteihin. Kaikkiansa oli englantilaisia haavoitettuja ja muutoin sairaita ainoastaan 80 miestä, siihen luettuna nekin, jotka Magdalan valloituksessa haavoitettiin.
Englantilainen sotajoukko läksi nyt paluumatkalle, tyytyväisenä ja iloisella mielellä. Abyssinian erinomaisen terveellisen ilmanalan tähden oli englantilainen sotajoukko säilynyt terveenä, kärsimättä niitä kipuja, joita muuten kuumain maiden ilmanala vaikuttaa europalaisiin. Tosin oli helle joskus tulinen, sillä aurinko paistoi keskitaivaalta ihan kohtisuoraan alas, mutta vuorimaa on niin korkea, ettei ylängöillä vallitse sama turmiollinen ilma kuin alhaisissa laaksoissa. Asukkaat, jotka olivat erittäin hyvillään ennen voittamattoman hirmuhaltijan Teodorin kukistuksesta, tulivat suurissa laumoissa englantilaisten leiriin heitä ylistämään laululla. Heidän laulunsa oli virren veisaamista ja aineeksi olivat he ottaneet kuningas Daavidin kiitosvirren: "Herra on minun kallioni, linnani ja pelastajani; Jumala on lohdutukseni, Häneen minä turvaan. Hän on kilpeni ja terveyteni sarvi; suojelukseni ja turvani ja vapahtajani. Sinä joka minut autat vääryydestä." (2 Samuelink. 22). Samalla kuin he lauloivat tätä laulua, kantoivat heidän kirkonpalvelijansa liitonarkin kuvaa, joka oli 5 kyyn. pitkä, kyynärää leveä ja 1/2 kyyn. korkea, punainen kullalla kirjaeltu verka oli sen päällä peitteenä, ja sen päällä oli puusta tehty tulipunasella silkillä päällystetty armo-istuimen kuva. Kerubiimiä ja Serafiimia ei kuitenkaan ollut, niinkuin ennen Israelin arkin päällä. Sitä paitse kantoi tuo ylistysvirttä veisaava joukko astioita, vaatteita, kynttiläjalkoja, pesumaljoja, papin virkapukua, vaskisia, hopeisia ja kultaisia ristejä, ehtoollismaljoja ynnä muita "pyhiä esineitä", jotka kuuluivat heidän jumalanpalvelukseensa. He soittivat samalla monellaisia puisia ja messinkisiä soittokaluja, niin että tuo ylistysmessu oli hyvin metelinen riemunosoitus, johon suuret vaimo- ja lapsiparvet yhtyivät huutaen ilohuutojansa: "Li-li-li!" Kuta enemmän innostus nousi, sitä rajummiksi kiihtyivät heidän liikkeensä; joukkoa johtava pappi kumarteli yhä syvempään ja viimein kaikki rupesivat tanssimaan, loikkien ja hyppien niin, että englantilaiset, niin sopimatonta kuin tuo itse asiassa olikin, eivät malttaneet olla ääneen nauramatta ja käsiään taputtamatta tälle omituiselle näytelmälle.
Palausretkellä kuoli englantilaisten veto-eläimistä summaton joukko; tusinoittain kuoli ratsuväen hevosia joka päivä uupuneina tukalasta matkasta. Stanley kiiruhti ennen sotajoukkoa päästääkseen merenrantaan, huolimatta varoituksista, joita hänelle lausuttiin, sillä kun nyt oli sadeaika, niin olivat tiet vuorenrotkoissa ihan tulvillaan vettä täynnä. Varsinkin eräässä pitkässä vuorenrotkossa, joka oli paikoittain ainoastaan 20 jalkaa ja leveimmällä kohdalla 30 jalkaa leveä, ja jonka molemmilla puolilla kohosi pystysuorat 800 jalkaa korkeat kalliot, uhkasi hirveä vaara, sillä ankara ukkos-ilma ja sitä seuraava sade syöksi alas myrskyn raivolla ja vuorien kupeilta alas virtaavat purot muuttivat vuorensolan koskeksi. Töin tuskin pääsi Stanley palvelijoinensa hevosinensa eräälle korkeammalle kallionlohkareelle, jonka ympäriltä tulvavesi pian oli huuhtonut kaiken irtonaisen mullan pois. Vesi muodosti pian hänen ympärillään lammikon, joka oli 4 kyynärää syvä, ja tulva nousi nousemistaan uhaten hukuttaa hänet seuralaisineen. Sade syöksi alas virtana ja jonkun ajan kuluttua toi tulvavesi mukanaan joukottain ihmisruumiita, kuolleita härkiä, muuleja ja hevosia, jotka syöksivät alas virtaa nurin niskoin kauheassa sekasorrossa. Sähkölennätinpylväitä, joissa oli pitkät kappaleet sähkölennätinlankaa, kärryjä ja pyöriä, jotka musertuivat kallioita vastaan, heinä- ja olkipieleksiä, pensaita, puita ja taas kuolleita ihmisiä — kaikki vyöryi kauheassa sekamelskassa virran mukana kauhistuttaen noita rohkeita ja liiaksi varomattomia matkalaisia, joiden perikato oli silmien edessä. Mutta ennenkuin tulva oli noussut niin korkealle, että se olisi saavuttanut heidän turvapaikkansa, taukosi myrsky ja syvät vuoren rotkot olivat nielleet veden niin, että vain lammikko oli yli päästämättä. Jätettyään suurimman osan tavaroitaan, joita ei saatu kuljetetuksi, pääsi Stanley töin tuskin tästä vaarasta ja saapui englantilaisten sotaväen asemalle rotkotien alapäässä ja täällä hänet vastaanottivat upseerit erittäin vierasvaraisesti. Vahvistettuaan voimiansa ruoalla ja juomalla sekä levättyään yön saapui hän sitte seuraavana päivänä meren rannalle Zoullaan, josta hän, myytyänsä aasinsa ja tarpeettomat tavaransa lähti laivalla Suetsiin. Oivallisen arapilaisen hevosensa hän toi mukanaan ja vei sen New-Yorkiin.